Yrjö Sirola, marxilaisen Kalevala-tutkimuksen pioneeri
Marxilaisen Kalevala-reseption ensimmäinen merkittävä hahmo on Yrjö Sirola, joka oli perehtynyt suomalaiseen kansanrunouteen jo nuoruudessaan. Artikkelissaan ”Ketä olivat Kalevalan sankarit?” Työmies-lehdessä 8.1.1915 Sirola kuvaa ensin eepoksen alkuperäistä merkitystä suomenkielisen porvariston nationalistisen identiteetin määrittäjänä ja sen nousukasmentaliteetin kulttuurisena kompensoijana. Suomalainen tiede ja taide syntyi Kalevalan todistajanlausunnon pohjalta, jonka mukaan kansalla oli oma historia ja vanha sivistys. Tämä avasi välillisesti myös ladun ulkomaisen pääoman kiinnostukselle Suomeen. Myöhemmin teoksen käytännöllinen merkitys erityisesti kirjakielen kehittämisen osalta väheni, kun tarvittiin modernisoituvan yhteiskunnan käsitteitä. Sirola viittaa kahden kulttuurin teesin kautta siihen, että eepos ei täyttänyt proletariaatin tarpeita. Tämä kanta oli autonomian loppuajan ns. vanhassa työväenliikkeessä yleinen.
Kirjailija ja poliitikko Yrjö Sirola (1876-1936) oli Työmies-lehden toimittajana vuodesta 1906 lähtien. (Kuvalähde: Työväen Arkisto)
Sirolan ironisen kommentin mukaan etenkin kansakouluseminaareissa palvottu kuva Kalevalasta puhtaasti kansallis-omaperäisenä teoksena mureni Julius ja Kaarle Krohnin työn tuloksena, joka osoitti suuren osan eepoksen materiaalista olevan kristillislähtöistä ja kansainvälistä lainatavaraa. Sirola selostaa Kaarle Krohnin uusimpia tutkimustuloksia: tämä näkee teoksen sankarit historiallisina henkilöinä, suomalaisina päällikköinä, virolaisina paroneina ja skandinaavisina kuninkaina. Runojen aristokratisoiminen oli käynnissä: ne olivat linnamiljöössä esitettyä ylimysten ylistystä.
Sirola esittää lyhyesti oman kantansa Kalevalan yhteiskunnallisesta merkityksestä. Hän pitää teosta pääasiallisesti tietyn yhteiskunnallisen kehitysasteen dokumenttina. Tässä vaiheessa Lönnrotin luova panos ei merkitse hänelle mitään; tätä edes nimeltä mainitsematta Sirola puhuu monikossa runojen kokoonpanijoista ja julkaisijoista. Sirola toteaa heidän saattaneen yhdistää ajallisesti ja paikallisesti toisistaan etäällä olevia runoja siten, että ”kokonaisuuden yhteiskunnallinen eheys on kärsinyt”. Sirola ei sentään väitä teoksen joskus olleen olemassa yhtenäisenä suullisena eepoksena.
Toisessa Työmiehen artikkelissaan 20.1.1915, ”Missä valossa on vanhan runoutemme kehitystä katsottava?”, Sirola torjuu tieteellisenä ennakkoluulona käsityksen, että Suomen barbaarikansa olisi sivistynyt vasta kristinuskon tuonnin ja skandinaavisen vaikutuksen alaisena. Suomalaisilla oli jo sitä ennen järjestynyt yhteiskunta oikeustapoineen ja moraaleineen. Hän syyttää historiantutkijoita epäkansallisesta lähtökohdasta määritellen ristiretket maan valloitukseksi, jossa uskonnollinen motivaatio oli vain ideologista sumutusta. Vedoten siihen, että itämerensuomalaiset heimot olivat vielä 1500-luvulla suurimmaksi osaksi pakanoita, kirjoittaja kieltää merkittävän kristillisen vaikutuksen. Silti he olivat ”kalevalaisen” runoutensa osoittamalla tavalla muita Itämeren kansoja edellä fantasiansa rikkaudessa. Näin työväenliikkeen johtaja puolusti kansallista omaleimaisuutta samaan aikaan kun porvarilliset tutkijat etsivät kansanrunoudesta ideologista motivaatiota maan kytkemiseksi germaanisiin Ruotsiin ja Saksaan.
Kansanvaltuuskunnan ulkoministeri Sirola pakeni muiden punaisten johtajien tavoin sisällissodan tappion jälkeen Venäjälle. Toimiessaan vuosina 1928–31 Neuvosto-Karjalan valistusasiain kansankomissaarina hän palasi Kalevalaan ja kansanrunouteen. Vienan laulumaat kuuluivat nyt punaiseen Karjalaan. Kulttuuriministeri tuki kansanrunojen jatkokeruuta ja tutkimusta.
Itse eepokseen Sirola palasi vuonna 1934 ollessaan Moskovassa Kominternin tehtävissä ja Lenin-koulun opettajana. Eepoksen satavuotisjuhlat lähestyivät, ja Neuvostoliitossa tiedettiin, kuinka paljon porvarillinen Suomi oli investoimassa tähän ”riemuvuoteen”. Ympäri Neuvosto-Karjalaa järjestettiin keväällä 1935 Kalevala-juhlia. Petroskoin pääjuhlassa Kalevalanpäivänä kansallisessa valistustalossa puhuivat kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja, tohtori Edvard Gylling sekä Yrjö Sirola.
Sirolan useista juhlavuoden aikana julkaistuista artikkeleista laajin oli yhdessä toisen vanhan työväenliikkeen intellektuellin, filosofian tohtori Ivar Lassyn kanssa kirjoitettu esipuhe Kalevalaan, jonka valtion kustannusliike Kirja julkaisi faksimilepainoksena Artturi Kanniston toimittamasta laitoksesta vuodelta 1909. Eepos julkaistiin nyt ensimmäisen kerran Neuvostoliitossa alkukielellä. Esipuhe samoin kuin itse painos on jäänyt myöhemmän O. W. Kuusisen esipuheen varjoon monista syistä mutta asian vahingoksi, Lassyn–Sirolan versio on nimittäin paljon oivaltavampi, varsinkin kansanrunojen ja kirjallisen teoksen suhteiden osalta. Lassyn ja Sirolan osuutta yhteistekstissä on vaikea selvittää, mutta tässä sitä käsitellään jälkimmäisen kynänjälkenä, yhdessä hänen muiden samanaiheisten artikkeleidensa kanssa.
Sirola on hyvin perillä Lönnrotin keskeisestä roolista. Useissa kohdin hän korostaa Kalevalan tekijän maailmankatsomusta, tämän pikkuporvarillisia luokkanäkemyksiä, mm. kristillisiä asenteita sekä tämän estetiikkaa, jota Sirola pitää romanttisena: ”Hän oli tietysti aikansa luokkaennakkoluulojen ja yhteiskuntapiirinsä pyrkimysten vaikutuksen alainen.” Tämä kirjailijan merkityksen tiedostaminen saa Sirolan muistuttamaan, että Kalevala ja alkuperäiset kansanrunot on erotettava toisistaan ja tutkittava jälkimmäisiä käsiteltäessä niiden yhteiskunnallis-historiallisuutta. Kirjallinen eepos on toisen aikakauden tuote; se on ilman toisintojen, Lönnrotin materiaalin tuntemusta sekä yhteiskunnallisesti että ideologisesti epäluotettava lähde.
Sirola oli varoittanut, mutta tähän sudenkuoppaan sortuivat monet marxilaisetkin tutkistelijat, mm. Kuusinen. Tosin Sirola itsekään ei aina tee eroa selväksi puhuessaan passiivimuodoin ”kansanrunoista kokoon pannusta” teoksesta. Tämä saattoi johtua joko sovittautumisesta vallitsevaan muottiin tai kulttuuripoliittisista syistä. Se oli tärkeätä juuri Karjalassa, ”eepoksen syntysijoilla”, kun siitä käytiin valkoisen Suomen kanssa ideologista omistustaistelua. Näin oli tarpeen puhua Kalevalasta kansaneepoksena ja Lönnrotista pelkkänä kokoonpanijana.
Merkille pantavaa on, että Sirola kuten Kuusinenkin tiedostavat Lönnrotin panoksen parhaiten negatiivisessa mielessä: hän on ikään kuin turmellut alkuperäisen aineiston eheyttä tai tulkinnut sitä ideologisesti. Marxilaiset intellektuellit mestaroivat Lönnrotia yllättävän sentimentaalisesti. Sirola kritisoi häntä mm. siitä, että Väinämöinen ja Kullervo eivät ole ehjiä sankarikuvia.
Sirola kritisoi voimakkaasti Kalevalan alkuperäistä ideologista tehtävää Suomen porvariston kansallishengen synnyttäjänä puhuen eepoksesta tilaustyönä valtaluokille, kansan idealisoinnista ja tämän käsitteen käytöstä luokkapyyteiden mukaisesti. Hän tarkastelee eepoksen ”eksploiteeraamista” finanssipääoman valtakaudella, sen sovellusta kaupallisiin ja estetistisiin tarkoituksiin. Hän toteaa, että 1880-luvun realismin suhtauduttua teokseen kylmästi se kelpasi 1890-luvulla pikkuporvariston ja talonpoikaiston mobilisoimiseen tsarismin vastaiseen kansallisuusliikkeeseen, joskin porvaristo suuntasi päähuomionsa proletariaatin lyömiseen.
Käsitellessään runojen alkuperäteorioita Sirola kieltää kategorisesti suomalaiselta porvaristolta kaiken osuuden eepoksen syntyyn; se suhtautui aluksi jyrkän kielteisesti runonlauluun. Sirolan oma alkuperähypoteesi on ymmärrettävästi puhtaasti karjalainen. Suomessa Krohnien ja Jalmari Jaakkolan töin tappiolle jäänyt August Ahlqvistin karjalaisuuskonseptio koki näin inkarnaationsa Neuvostoliitossa marxilaiselta pohjalta.
Eepoksen satavuotisjuhlan tehtäväksi Sirola määrittelee tien raivaamisen sosialistiselle realismille. Sirola vetoaa useampaan kertaan Stalinin tunnettuun määritelmään, jonka mukaan neuvostokulttuuri oli sisällöltään sosialistista ja muodoltaan kansallista. Sirola käytti kalevalaista retoriikkaa ajankohtaisten sosialistisen rakennustyön tehtävien metaforana. Karjalassa oli nyt uusi sampo, tuotanto- ja liikennevälineiden sekä opetuslaitosten ”ihmekoneisto”, joka asettaa luonnonvarojen kontrolloijaksi uuden ihmisen, ”ihmiskunnan vastaisen historian tietoisen tekijän”.
Koska marxilaiset tutkijat historiallis-materialistisen lähtökohtansa mukaisesti etsivät realistisia ja historiallisia tulkintoja, Sirolaakin askarruttaa kysymys eepoksen arvosta historiallisena lähteenä. Hän pitää Kalevalaa vähäarvoisempana muinaisajan todisteena kuin esimerkiksi Homerosta. Sirolalle eepoksen merkitys on enemmän esteettinen. Hän viittaa tunnettuun Marxin passukseen, jossa tämä puhuu Homeroksen runoudesta ihmiskunnan lapsuuden koskaan palaamattomana vaiheena, ja soveltaa ideaa Kalevalaan. Hän katsoo eepoksen pääosin todistavan talonpoikaisesta sukuyhteiskunnasta, jossa luokka-antagonismi ei vielä ole terävä, mutta tässä ”alkukommunismissa” esiintyy jo hajoamisilmiöitä, ja siinä on feodalisminkin piirteitä. Sankarit ovat ihmisiä, mutta heissä on myös puolijumalan ominaisuuksia. Sirola näkee kansanrunot dialektisina, kriisissä olevan yhteisön, ristiriitaisten henkilöiden kumouksellisena taiteena.
Yrjö Sirola tarkisti ja tarkensi käsityksiään myöhemmin. Antoisin hänen Kalevala-teksteistään onkin Kommunisti-lehdessä (4–5/1935) julkaistu artikkeli ”Vieläkin ’Kalevalasta’”. Siinä hän referoi eeposjuhlallisuuksien yhteydessä ilmestynyttä lehdistömateriaalia ja ilmoittaa tulleensa etenkin leningradilaisen professorin E. Kagarovin lausumien johdosta uusiin ajatuksiin. Ennen kaikkea hän oli vakuuttunut siitä, että alkuperäiset runot eivät heijasta alkufeodaalista kautta, vaan selvästi alkuperäisempää sukuyhteiskuntaa.
Naisen aseman hän oli aiemmin kuvannut orjan veroiseksi huolimatta joistakin matriarkaatin piirteistä. Nyt hän tarkastelee laajemmin äitivallan ”jätteitä” nojautuen Kagaroviin ja tämän kautta J. J. Bachofeniin sekä Friedrich Engelsiin. Hän kiinnittää huomiota nuorison esiaviollisiin vapaisiin sukupuolisuhteisiin (Lemminkäinen ja Saaren neidot) sekä naisen jonkinasteiseen valinnan vapauteen aviomiehen suhteen; lopullinen päätösvalta kulkee matriarkaalista linjaa myöten. Naisen aseman huononemisen Sirola näkee myöhempänä patriarkaalisen kehitysvaiheen merkkinä, vaikkei mainitsekaan Engelsin kuuluisaa aforismia naisen maailmanhistoriallisesta tappiosta.
Sirola tarkastelee varsin laajasti kysymystä Kalevalan sotaisuudesta, jota Suomessa hänen mukaansa korostettiin militarismin myyttis-historialliseksi perusteluksi. Sirola kytkee tämän tendenssin ajankohtaisiin pyrkimyksiin muodostaa Suomen ja Ruotsin neuvostovastainen sotaliitto. Kirjoittaja ei kuitenkaan kiellä runoista heijastuvaa sotaisuutta, vaan päinvastoin polemikoi sosiaalidemokraatteja vastaan (J. W. Keto, Väinö Voionmaa), jotka olivat satavuotisjuhlien yhteydessä pyrkineet tekemään eepoksen sankareista ”pasifisteja”. Maanpakolaiskommunisti selittää tämän ajankohtaisin syin: ”sosialifasistien” tehtävänä oli työväenluokan pasifisoiminen, sen taistelutahdon lamauttaminen. Tässä suhteessa Sirolan tulkinta poikkeaa jyrkästi Kuusisesta, joka vakiinnutti ”marxilaisen” kuvan eepoksen rauhantahtoisuudesta.
Yrjö Sirolan Kalevala-aiheiset esitelmät ja artikkelit olivat hänen viimeinen korkeatasoinen työnsä. Ne olivat O. W. Kuusisen auktoritatiiviseksi noussutta esipuhetta paremmin perillä kansanrunojen alkuperäisestä merkityksestä ja perehtyneempiä folkloristiikkaan. Siitä huolimatta ne ovat jääneet Kuusisen varjoon. Syyt ovat selvät: artikkelit ilmestyivät pääosin suomenkielisissä emigranttilehdissä, jotka pian hävisivät julkisuudesta. Pian tämän jälkeen Sirolakin puhdistettiin Stalinin vainoissa, ja hän kuoli vuonna 1936.