Kalevalan päivä: Suur-Suomesta Paasikiven linjaan

Myöhemmät apologeetit ovat pitäneet Suur-Suomi-liikettä lähinnä nuorten ja intomielisten ylioppilaiden romanttisina päiväunina. Autoritäärisesti johdetussa Neuvostoliitossa, jossa ei voitu uskoa, että Suomen hallitus sallisi sellaisten näkemysten julkaisemisen, joita se ei itse tukenut, Suur-Suomi-liikkeeseen suhtauduttiin kuitenkin erittäin vakavasti. Esimerkiksi heinäkuun 19. päivänä vuonna 1939, neljä ja puoli kuukautta ennen kuin Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen, Moskovan lähetystön suomalaisdelegaation sihteeri lähetti Helsinkiin otteen Krasnaja Karelija -lehdessä vastikään julkaistusta artikkelista ”Kalevala, Karjalan kansaneepos”. Siinä todetaan, että suomalaiset ”fasistiset piirit” pohjustavat Kalevalalla suursuomalaista ideologiaa: vanhoista runoista johdetaan teoria suomalaisten, karjalaisten, vepsäläisten ja inkeriläisten rodullisesta yhtenäisyydestä, jolla yritetään ”tieteellisesti” perustella unelmia Neuvosto-Karjalan alueiden anastamiseksi.

Talvi- ja jatkosodan Kalevalan päivät

Vuonna 1940 talvisodan raivotessa Kalevalan päivä meni ohi lähes huomaamatta. Vuoden 1941 Kalevalan päivänä sota oli ohi mutta vaihtunut vaikeisiin rauhanehtoihin, ja silloin keskityttiin ensisijaisesti Karjalan kannakselta ja muilta Neuvostoliitolle menetetyiltä alueilta evakuoitujen pakolaisten vastaanottamiseen ja uudelleenasuttamiseen. Vuonna 1942 Kalevalan päivää juhlittiinkin jo huomattavasti valoisammissa tunnelmissa. Kesäkuussa 1941 Suomi oli joutunut uudestaan sotaan Neuvostoliiton kanssa, tällä kertaa Saksan liittolaisena. Suomen armeija sai nopeasti takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja siirtyi sitten vanhan rajan yli miehittämään Neuvosto-Karjalassa sijaitsevia Kalevalan laulumaita. Vaikka Suomen hallitus ei ilmeisesti koskaan aikonut pysyvästi liittää näitä alueita Suomeen, toivo liitoksesta, jopa suoranainen usko siihen, levisi ympäri maan. Julkisuudessa riitti puhetta ”uuden päivän koittamisesta”, ”Karjalan vapauttamisesta”, ”Suomen yhdistymisestä” ja siitä, että Suomi oli viimein saavuttanut ”luonnolliset rajansa”.

Vuoden 1943 Kalevalan päivään mennessä oli käynyt yhä selvemmäksi, että Saksa ei voittaisi sotaa ja että rauhanehdot saattaisivat olla Suomelle ankarat. Puheet laajennetusta isänmaasta tai Suomesta vahvana sotilasmahtina katosivat lähes kokonaan myöhempiin Kalevalan päivän juhlallisuuksiin liittyvistä esitelmistä ja sanomalehtikirjoituksista. Esimerkiksi Helsingin Sanomat oli vuoden 1940 Kalevalan päivänä vakuutellut Jalmari Jaakkolan argumentteja seuraillen, että Suomen sankarirunoudessa ilmeni sotaisa yhteiskunta. Vuonna 1946 samainen lehti kuitenkin väitti, että runoissa ilmeni ”mielen viljeltyneisyys ja suurenmoinen luottamus henkisyyden voimaan ja merkitykseen”.

Muinainen ääni vai työpöydällä rakennettu teos?

Näkökulman muutos oli merkkinä toisestakin muutoksesta: analysoituaan tutkimuksessaan Vanhan Kalevalan kokoonpano (1939 & 1945) eepoksen vuoden 1835 laitosta säe säkeeltä Kalevala-tutkija Väinö Kaukonen osoitti, että Kalevala ei ollut syntynyt jossakin muinaisessa ja sankarillisessa menneisyydessä vaan Elias Lönnrotin työpöydällä. Lönnrot oli kyllä saanut suurimman osan eeppisistä säkeistään kansanrunoudesta, mutta näistä säkeistä oli tullut Lönnrotille sitä, mitä oman kielen sanat ovat runoilijalle, eli keino ilmaista oma ”sisäinen näkemys”. Lönnrot, jota ohjasi halu luoda eepos omalle kansalleen ja johon oli voimakkaasti vaikuttanut 1800-luvulla vallinnut ”romanttinen aksiooma”, otti säkeitä eri runolajeista ja eri maantieteellisiltä alueilta, vaihtoi niiden järjestystä, yhdisteli, poisti ja muokkasi niitä uudelleen, kaiken aikaa omaa runollista näkemystään tavoitellen. Lopputulos oli taiteellinen luomus, ei kansaneepos. Siinä mahdollisesti heijastuva kuva menneisyydestä ei perustunut historiallisiin faktoihin vaan siihen, millaiseksi Lönnrot tuon menneisyyden kuvitteli.

Näissä johtopäätöksissä ei ollut mitään erityisen uutta. Kaukonen oli ensisijaisesti pyrkinyt osoittamaan, mistä mikäkin eepoksen säe oli lähtöisin. Julius Krohnin ajoista, 1880-luvun puolivälistä lähtien kansanrunoudentutkijat olivat ymmärtäneet, että Kalevala oli eri aineksista kokoonpantu teksti, jolla ei ollut käyttöä kansanperinteen tai siihen heijastuvan kansanelämän vakavasti otettavassa tutkimuksessa. Mutta suuren yleisön käsitys oli toinen. Kalevalan popularisoijat, kansakoulunopettajat, lehtien päätoimittajat ja juhlapuhujat, olivat erinäisiä ideologisia päämääriään edistääkseen pitäneet yllä ajatusta siitä, että Kalevala kumpusi muinaisten suomalaisten kollektiivisesta äänestä ja heijasteli sitä, mitä on merkinnyt ja mitä merkitsee olla suomalainen. Nämä piirit eivät olleet innokkaita hyväksymään Kaukosen johtopäätöksiä, mikä käy ilmi siitä pontevuudesta, jolla häntä ja hänen tutkimuksiaan vastaan hyökättiin.

Uusi Kalevala 100 vuotta

Vuoden 1949 juhla ei loistokkuudessa vetänyt vertoja riemuvuoden 1935 tilaisuuksille mutta oli silti suuri tapaus. Kautta maan pidettiin paikallisia juhlia lauluineen, kuvaelmineen, juhlapuheineen, koulujuhlineen, radioesityksineen ja lukemattomine lehtikirjoituksineen. Pääjuhla pidettiin totuttuun tapaan Helsingissä helmikuun 28. päivänä. Puoliltapäivin ylioppilaat ja Kalevalaseuran jäsenet kävivät Lönnrotin patsaalla. Illalla Messuhalliin kokoontui runsaasti juhlaväkeä. Paikalla oli tunnettuja kulttuuri- ja sivistyselämän johtohahmoja, ministereitä ja muita valtionhallinnon johtajia, Kalevalan ulkomaisia kääntäjiä sekä ryhmiä, jotka esittivät musiikkinumeroita ja lukivat otteita Kalevalasta kansallispukuihin sonnustautuneina.

Aivan kuten aiemmatkin Kalevalan päivän juhlallisuudet, myös vuoden 1949 juhlinta nousi ajan hengestä ja heijasti sitä. Jos Kalevala todella oli Elias Lönnrotin 1800-lukulaisen, romanttisen maailmankuvan tuote, sitä ei voitu enää nähdä muinaisen Suomen kansan luomuksena tai sen hengen heijastelijana. Ja jos asia oli näin, eepos ei voinut enää ruokkia menneiden vuosien nationalistista propagandaa, josta suomalaiset olivat maksaneet kalliin hinnan suhteissaan Neuvostoliittoon. Kun presidentti Paasikivi juhlapuheessaan tarkasteli Kalevalaa esimerkkinä, jota suomalaisten tulisi seurata, siinä ei näyttäytynyt hänelle sotaurhojen yhteiskunta, jossa maineen takasi miekan voima, vaan pikemminkin ”esivanhempiemme hengen mahdin kuolematon todiste”. Vaikeina sodanjälkeisinä vuosina, kun suomalaiset olivat nipin napin onnistuneet säilyttämään itsenäisyytensä, Suomi oli Paasikiven varovaisella ja tarkkanäköisellä johdolla selviytynyt aseellisen taistelun sijasta sellaisten viisaiden ja harkittujen tekojen avulla, joilla itänaapuria ei loukattu. Tällekin uudelle lähestymistavalle etsittiin ja löydettiin historiallinen oikeutus Kalevalasta.

 


Lyhennetty ote William A. Wilsonin artikkelista Sata vuotta Kalevalan juhlintaa. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.