Kuusisen Kalevalan runoutta
Otto Wille Kuusinen, yksi harvoista Stalinin puhdistuksista selvinneistä suomalaisista pakolaiskommunistijohtajista, ehti poliittisilta kiireiltään Kalevala-problematiikan pariin vasta eepoksen toisen laitoksen satavuotisjuhliin vuonna 1949. Kuusinen esitelmöi aiheesta Petroskoissa järjestetyssä tieteellisessä juhlaistunnossa 25. 2. 1949. Laajennettuna se ilmestyi esipuheena miehen toimittamaan antologiaan Kalevalan runoutta, jossa hän yritti popularisoida vaikeaa eeposta särkemällä sen eeppisen eheyden, sirpaloittamalla sen osastoihin järjestetyksi runokokoelmaksi.
Kuusinen, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan presidentti, lähtee tulkinnassaan varsin toisilta pohjilta kuin Palmgren. Hänen näkökulmansa on neuvostokarjalainen. Kalevala oli aina ollut hänen mielilukemistoaan, mutta hänen käydessään lähemmin tarkastelemaan eeposta takana olivat sotavuodet, jolloin teosta oli Suomessa neuvostonäkemyksen mukaan käytetty Itä-Karjalan annektiohaaveiden pohjana. Vaikka Kuusinen ei tähän suoraan viittaakaan, se on luettavissa taustalta hänen esiintyessään varsinkin Kaarle Krohnin koulua vastaan.
Kuusisen peruslähtökohta merkitsi Sirolan tapaan Kalevalan karjalaisuus -kiistan henkiin herättämistä. Päinvastoin kuin Palmgren hän lähtee siitä, että runot ovat syntyneet Karjalassa, etenkin Vienassa. Kuusinen toteaa Lönnrotin itsensä pitäneen runoja karjalaisina, kuten eepoksen alkuperäinen alaotsikkokin todistaa, ja katsoo, että historiallis-maantieteellinen metodi on kehitetty runojen läntisen synnyn aputeoriaksi. Hänen mukaansa Länsi-Suomesta ei kuitenkaan ole tavattu ainoatakaan Kalevalan runoa eikä ylipäänsäkään eeppisiä runoja, vain ”runollisesti arvottomia” katolisia legendoja ja loitsuja.
Palmgrenin tapaan Kuusinen toteaa, että Krohnin koulukunta ja muut ”kansalliskiihkoiset” tutkijat (Jalmari Jaakkola, Uno Harva) eivät ole vakavasti paneutuneet kalevalaisen kansanrunouden syntymisen yhteiskunnallisiin perusteisiin; historiallista pohjaa on etsitty vain yksittäisille episodeille. Runonvaellusoppia ei pelasta myöskään sanavertailu: karjalaisissa runoissa tavattavat läntiset sanat Kuusinen selittää ihmisten eikä runojen liikkuvuuden kautta. Karjalan kansan henkisen kehittyneisyyden merkkinä on eeppisen runonlaulun viljely elänyt vuosisatoja; Kalevalan runous on sen monumentti.
Vaikutteita on otettu eri puolilta, myös idästä, slaavilaisesta maailmasta. Mutta vasta Karjalan laulumailla sekä kotoisasta että vieraasta materiaalista luotiin kukoistavaa runoutta, korkea-arvoista epiikkaa. Kulttuuriaristokraattinen Krohnin koulu ei voinut tunnustaa runoston syntyneen köyhän ja lukutaidottoman kansan keskuudessa. Sarkastisimmillaan kirjoittaja on spekuloidessaan syitä Palmgreninkin mainitsemaan Krohnin ajoitusmuutokseen, kun tämä Kuusisen mukaan vuonna 1918 siirsi runojen syntyajan 500 vuotta taaksepäin, myöhäiskeskiajalta skandinaavisen viikinkiajan loppuun (vv. 700–1000 jaa.):
Siis poliittinen tilanne, Suomen luokkasodan historiallinen jylinä v. 1918 täräytti professori Krohnin päähän aivan epähistoriallisen kuvitelman suomalaisten merirosvojen sankarikaudesta, johon kauteen hänestä nyt tuntui ajankohtaiselta sijoitettavaksi myös Kalevalan runojen syntymisen ihme…
Kuusinen vertaa Kalevalaa feodaalikauden eepoksiin kuten Nibelungenliediin ja Eddaan todeten, että sitä eivät ole tehneet pikkukuninkaiden pidoissa esiintyneet ammattilaulajat, jotka muokkasivat kansanperinneaineksen ylimystön maun mukaan. Kalevalan runoja ei ole laadittu vallassa olevien luokkien vaan kansan nautittaviksi, ja niiden sankarit edustavat työtätekeviä. Tällä kansalla oli jo ammoin yhteiskunnallinen tarve kuulla runonlaulua. Runot hävisivät tavaratalouden ja luokkasorron tunkeutuessa Karjalaan. Tämä alkukapitalistinen luokkayhteiskunta oli Lönnrotin aikana jo muodostunut, mutta laulut kertovat alkukantaisesta luokattomasta sukuyhteiskunnasta.
Itää vai länttä?
Kuusisen ja Palmgrenin tulkintojen ero selittynee osin sillä, että edellinen painottaa kulttuurista päällysrakennetta ja yhteiskunnallista järjestelyä, jälkimmäinen talousmuodostumaa. Samaan suuntaan vaikuttaa runojen maantieteellinen sijoittelu: Kuusinen tarkastelee niitä karjalaisina, Palmgren länsisuomalaisina. Kuusinen katsoo Kannaksen ja Aunuksen epiikan heikkouden johtuvan näiden alueiden feodaalisista suhteista, mutta Viena pysyi sukujärjestelmän keitaana ja rappeutui vasta kapitalististen suhteiden muodostuttua. Teoriaansa pohjustaessaan Kuusinen ei pidä tärkeänä spekuloida runojen iällä, koska vielä 1500–1600-luvulla Karjalassa vaikuttivat epiikalle suotuisat yhteiskunnalliset olot.
Tältä perustalta poliitikko-tutkija lähtee tarkastelemaan kalevalaista yhteiskuntaa, jonka hän samaistaa sukukuntaan. Myös Kuusinen toteaa runoissa olevan aineksia eri ajoilta: toisaalta mytologisia piirteitä ja jäänteitä matriarkaatista, toisaalta myöhäisiä elementtejä. Nojautuen Friedrich Engelsin teokseen Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä (1884) ja sen pohjana olevaan, nyttemmin vahvasti kritikoituun antropologi L. G. Morganin kaavaan Kuusinen toteaa Kalevalan heijastavan barbaarikauden kolmatta, korkeinta vaihetta. Tätä tukee Engels-sitaatti, jonka mukaan kyseessä on rautakauden alku, koska rautaa, etenkin miekkaa ihaillaan Kalevalassa uutuutena. Ensimmäinen käsityöläisammatti, seppä, on erkautunut yleismiesten joukosta. Tuotantovoimien kehitys on ylittänyt kivikauden tason, joskaan maanviljely ei vielä ole kaskeamista pitemmällä.
Kalevalan sankarit, myös Väinämöinen, tekevät ruumiillista työtä. Yhteisössä ei vielä ole rikkaiden ja köyhien vastakohtaa; suvun jäsenten välillä ei ole isoja eroja, mutta kylläkin eri sukujen välillä. Köyhät mainitaan vain häävirsissä, mutta ne Kuusinen ajoittaa myöhäisemmiksi. Kalevalassakin on kyllä rikkauden ja vallan tavoittelua, mutta sitä edustaa Louhi, jota kirjoittaja pitää itsekkyyden ruumiillistumana. Edelleen Kuusinen toteaa, ettei yhteiskunnassa ollut orjaluokkaa. Orjuus oli vain satunnainen sivuilmiö, kuten ”alkukommunismissa” barbaarikauden toisella asteella oli asian laita. Kullervon osalta Kuusinen puhuu itseään vastaan mainiten sukuyhteisön sisällä syntyneen patriarkaalisen orjuuden.
Kalevalassa ei esiinny mitään sotilaallista järjestöä, eivätkä sankarit ole sotilaspäälliköitä, Kuusinen järkeilee viikinkiteorioitakin vastaan. Tämä on tärkein perustelu Kalevalan näkemiselle työn ja rauhantahdon eepoksena, mikä juuri Kuusisen arvovallan takia tuli vallitsevaksi käsitykseksi Neuvosto-Venäjällä ja vasemmisto-Suomessa, vaikka eepos on täynnä sotilaallista ja muuta väkivaltaa. Kuusinen toteaa runonlaulajien suorastaan välttäneen kiinnittämästä huomiota taistelun verisyyteen, eivätkä sankarit hänen mukaansa sodi ryöstösaaliin tähden, vaan Pohjolan itsekkäitä anastuspyyteitä vastaan.
Runojen pääaiheeksi kirjoittaja kyllä näkee Kalevan ja Pohjolan kansojen taistelun, sodan sammosta ja valosta, jossa Väinölän väki edustaa sukuyhteisön kollektiivista työyhteyttä. Sampoepisodista puhuen Kuusinen hylkää eri porvarilliset teoriat ihme-esineen luonteesta ja antaa Lönnrotin elinkeinovertaukseen liittyen symbolisen selityksen: sampo on ennakkokuva teollisuudesta. Tällainen teoria on Kuusisen mukaan Suomen taantumuksellisista oppineista tuntunut ”liian materialistiselta ja ehkä myös liian progressiiviselta”.
Materialistin romanttinen Kalevala-tulkinta
Tarkastelunsa lopussa O. W. Kuusinen puhuu sukuyhteiskunnan aineellisen perustan alkeellisesta kehittymättömyydestä ja maailmankäsityksen puutteellisuudesta, jonka korvasi sukuyhteisön solidaarisuus. Tästä ammensi voimansa ”alkukantaisen” kansan runous samoin kuin sen valoisaan tulevaisuuteen tähtäävä optimismi. Tässä näkyy Kalevala-tulkinnan senhetkinen sosiaalinen tilaus: ”Neuvostoliitossa on toteutettu sellainen aineellisten ja kulttuuristen tarpeiden tyydytys, josta runonlaulajat eivät osanneet uneksiakaan.”
Kuusisen Kalevala-esipuhe ei ole hänen suuria esteettisiä tekstejään, päinvastoin kuin hänen kirjallista modernismia käsittelevät oivaltavat lausumansa. ”Materialistiset” kommunistit, Kuusisen ohella Armas Äikiä, sortuivat Kalevala-tulkinnoissaan romanttiselle kannalle. Se ei kuitenkaan ole vallankumouksellista romantiikkaa, vaan dogmaattisen stalinistista idealisoimista.
Vuoden 1949 jälkeen suomalaisella marxilaisella Kalevala-rintamalla on ollut hiljaista. Edes eepoksen ja kansanrunouden renessanssin aikana 1970-1980-luvulla tieteellisellä puolella ei tullut uutta. Tyydyttiin kertaamaan Kuusisen esipuhetta aksiomaattisena totuutena. Uudet tulkinnat tulivat taiteessa, esimerkiksi KOM-teatterin komea Kullervo-produktio Pirkko Kurikan tekstiin. Syvennetyt marxilaiset tieteelliset tulkinnat tulivat Petroskoista, Eino Karhun kynästä.