Raoul Palmgrenin ”Kalevala marxilaisuuden valossa”

Kalevalan riemuvuoden 1935 juhlinta Suomessa sujui pääasiassa hegemonisen kulttuurin merkeissä ja vakiintunutta nationalistista tulkintaa uusintaen. Siihen yhtyi valtaosa sosiaalidemokraateistakin. Poikkeuksena oli se nuori sosialistinen oppositio, joka näinä vuosina hahmottui nuorisoliitossa ja muutamissa muissa järjestöissä. Helsingin työväentalon juhlasalissa 1.3.1935 järjestetyssä vaihtoehtoisessa Kalevala-juhlassa Raoul Palmgren piti juhlaesitelmän ”Kalevala marxilaisuuden valossa”, joka ilmestyi pian myös laajennettuna versiona Kirjallisuuslehdessä 4/1935. Se on Kalevalan keskeisimpiä suomalaisia marxilaistulkintoja.

Palmgren pitää Kalevalaa loitsueepoksena. Siinä heijastuu maaginen maailmankatsomus, jolle taloudellis-yhteiskunnallinen sekä luonnonmiljöö tarjosivat kaksinkertaiset edellytykset. Hän näkee eepoksen yhteistuloksena historiallisista, yhteiskunnallisista ja maailmankatsomuksellisista aineksista, jotka ovat palautettavissa taloudelliseen perustaan. Lönnrotin osuutta eepoksesta saatavan muinaismaailman kuvaan kirjoittaja ei ota huomioon.

Seuratessaan eepoksen kuvaamaa ”historiaa” Palmgren tulee lopulta 1830-luvulle asettaen itse teoksen synnyn poliittis-kulttuuriseen kontekstiinsa: feodalismin ja porvariston taistelu oli tullut ratkaisuvaiheeseensa, jolloin nouseva luokka jännittää siihen koko ”luokkaenergiansa”. Porvaristo marssittaa esiin sivistyneistönsä ja kutsuu kansaa taisteluunsa samaistaen näin omansa sekä yleisen edun. Tähän liittyy myös Lönnrotin työ.

Palmgrenille Lönnrotin osuus oli lähinnä valmiin materiaalin kokoajan ja julkaisijan toimintaa. Se, että marxilaiset tulkitsijat muinaishistoriaa tarkastellessaan pitivät Kalevalaa sellaisenaan lähteenä, ei ole yllättävää. Yleisessä tietoisuudessa eepos ja kansanepiikka samaistettiin siihen asti, kun Väinö Kaukonen toisen maailmansodan jälkeen tutkimuksin ja polemiikein alkoi korostaa Lönnrotin ratkaisevaa osuutta Kalevalan luojana, myyttisen vision omaavana taiteilijana eikä tekstien mekaanisena yhdistäjänä. Uuden laitoksen satavuotisjuhlavuonna 1949 Palmgren jo otti Kaukosen tutkimukset huomioon. Siirry sivulle Lue lisää Kaukosen tutkimuksista.

Filosofisen ja maailmankatsomuksellisen lähtökohtaeron takia marxilainen tutkija joutuu ottaman kantaa porvarillisiin teorioihin. Palmgren esittelee varsin perusteellisesti 1900-luvun alun johtavat paradigmat, Julius Krohnin ja A. A. Boreniuksen kehittämän sekä Kaarle Krohnin täydellistämän maantieteellis-historiallisen menetelmän ja toisaalta erityisesti E. N. Setälän edustaman mytologisen teorian. Aluksi hän kuitenkin toteaa Lönnrotin ja tämän aikalaisten pääosin edustaneen eepoksen historiallista-realistista tulkintaa, koska kyseessä oli porvariston taistelu feodalismia vastaan. Myöhempi mytologinen tulkinta johtuu luokan valtaannoususta, jolloin matala menneisyys oli syytä mytologisoida.

Raoul Palmgren (1912–1995). Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto)

Palmgren on valmis hyväksymään osia kummastakin porvarillisesta paradigmasta, mutta toteaa niiden jäävän puolitiehen. Kirjoittaja esittelee suppeasti historiallisen materialismin metodin lähtien siitä, että proletariaatin on sen avulla otettava haltuunsa kansallinen kulttuuriperintö, jonka keskeinen osa Kalevala on. Hän siteeraa merkittävimmän venäläisen fennougristin, Leningradin yliopiston professorin D. V. Bubrichin alkulausetta Kalevalan venäjänkieliseen laitokseen 1933, jonka mukaan kulttuurin kansallisen muodon ongelma ei peitä sen yhteiskunnallis-taloudellista sisältöä. Kalevala ei ole vain taideteos, vaan erään yhteiskunnallisen kehitysvaiheen todiste.

Kysymyksessä Kalevalan runouden historiallisesta tai mytologisesta luonteesta Palmgren ottaa avukseen marxilaisen estetiikan, jonka mukaan taideteos on heijastusta ”yhteiskuntataloudellisesta pohjaliikunnasta”, mutta ei orjallisesti. Historiallinen materialismi tunnustaa myös luovan nerouden. Silti fantasian ”perikuvat” ovat kotoisin todellisuudesta. Tuotantovoimat määräävät yhteiskunnan kehitysasteen, ihmisten yhteiskunnallinen asema taas mielikuvitusmuotojen olemuksen. Tässäkin suhteessa kirjoittaja näkee kalevalaisen problematiikan ylittävän molempien porvarillisten suuntausten teoriat.

Tarkastellessaan eepoksen historiallista reseptiota Palmgren näkee jatkuvasti vastakkain kaksi tulkintaa, elitistisen ja kansanomaisen. Tämä näkyy jo alkukauden realistisen ja myöhemmän mytologisen tulkinnan kamppailussa. Nouseva talonpoikaisto otti teoksen omakseen realistisena historiana. Ajankohtaisessa vuoden 1935 tilanteessa kirjoittaja näkee jälleen kaksi vastakkaista tulkintaa. Porvaristolle Kalevala on sotaeepos, sovinistisen itseihailun väline. Työläisille ja vasemmistosivistyneistölle se puolestaan on työn ja laulun eepos. Todeten eepostulkintojen luokkaluonteen kirjoittaja kritikoi myös silloista puoluettaan SDP:ta yhtymisestä porvarien kansanyhteisyysajatukseen, luokkavastakohdat häivyttävään yleissuomalaisuuteen. Itse Palmgren korostaa kahden kulttuurin ideaa.

Nousevalle porvaristolle Väinämöinen edusti väistyvää kultakautta; hänen paluulupauksensa ennusti uutta kulta-aikaa, kansallista itsenäisyyttä. Nouseva proletariaatti löytää sekin teoksesta oman symboliikkansa: Kullervo-myytti on sen taistelujen historiaa, sota sammosta on taistelua tuotantovoimista. Työväenluokalle Väinämöisen lupaus koskee luokattoman yhteiskunnan syntyä.

Eepoksen käsittely ”historiallisen materialismin valossa” sujuu Palmgreniltä seuraavaan tapaan:

”Suomalaiset heimot olivat asettuneet paikoilleen 700–800-luvulla jaa. Tämä merkitsi maanviljelykauden alkua, heimojärjestyksen syntyä ja patriarkaattia: heimovanhimmat johtivat käräjiä ja sodankäyntiä. Perheen vanhin mies oli itsevaltias; naisen asema oli oikeudeton. Oli vain yksi luokka, vapaat miehet; kukistetuista kansoista periytyvät orjat olivat yhteisön ulkopuolella. Tässä vaiheessa syntyi ensimmäinen kirjoittamaton runous.”

Heimoyhteiskunnan kehittyessä ja asukasluvun kasvaessa alkuperäinen maanviljelymuoto ei enää vastaa kulutustarvetta, mikä aiheuttaa siirtymistä maan yksityisomistukseen ja maaomaisuuden keskittymistä. Tultaessa tähän alkuperäiseen kartanojärjestelmään yhteiskunnan luokkaluonne paljastuu; syntyy aateliston ja liittien ristiriita jälkimmäisten aseman lähetessä orjia. Ollaan alkufeodaalisessa yhteiskunnassa. Tähän luokkayhteiskunnan syntyvaiheeseen Palmgren sijoittaa Bubrichiin nojautuen ”varsinaisen Kalevalan runojen” synnyn. Suomalaiset heimot liikkuivat ryöstelemässä länttä, kun maatalouden tuotto ei riittänyt väestönkasvun tarpeisiin.

Tämän taloudellis-yhteiskunnallisen rungon perustalta Palmgren hahmottaa aikakauden ”henkistä ylärakennusta”. Edettäessä metsästäjakaudesta maanviljelyyn taide muuttuu realistisesta ornamentaaliseksi. ”Luonnollisesta” maailmankuvasta ilman jumalia ja yliluonnollista siirrytään maagiseen taiteeseen, ja elinkeinoja uhkaavat luonnonvoimat saavat symbolisen tulkinnan. Siirryttäessä edelleen kohti alkufeodalismia maailmankuva ja taide muuttuvat jälleen. Järjestämätön uskonto organisoidaan hierarkioiksi.

Palmgrenin mukaan tämä kehityskulku merkitsi alkufeodaalisten olojen vakiintumista, täydellisen turvattomuuden poistumista, siirtymistä käsittämättömästä kauhusta järjestettyyn pakonalaisuuteen. Tässä kaikessa hän näkee ainekset Kalevalan yhteiskunta- ja maailmankuvaan. Tämä ei silti merkitse krohnilaisittain suorien geneettis-historiallisten selitysten etsimistä:

”Emme väitä, että Väinämöinen olisi johtanut viikinkiretkeä Gotlantiin, tai että Torer Hundin retki Bjarminmaahan ja Jumalankuvan ryöstö olisi ollut Sammonryöstön esikuvana, mutta toteamme, että aika vilisi tapahtumia: viikinkiretkiä, lappalaisten verotusretkiä, heimojen ja sukujen välisiä sotia, jotka yllinkyllin ovat täyttäneet ajan runonlaulajain mielikuvituksen, ja antavat aineksen Kalevalan eri runosikermien selittämiselle.”

Eepoksen sankarit eivät siis suoraan kuvaa joitakin faktisia päälliköitä, mutta heissä on aineksia sekä patriarkaalisista heimovanhemmista että feodaalisista heimokuninkaista. Samoin runot heijastavat taloudellis-yhteiskunnallisesti siirtymistä metsästyksestä maanviljelyyn. Kirjoittaja kuitenkin muistuttaa, että runot eivät edusta vain yhtä kautta, vaan eepoksessa on aineksia sekä runojen syntykautta edeltäneeltä vaellusajalta että myöhemmältä katoliselta keskiajalta, ja varsinaiselta syntyajaltakin on monia kerrostumia. Vaikutteita on otettu sekä Skandinaviasta että Venäjältä, samalla kun tapahtuu siirtymä Länsi-Suomesta Karjalaan.

 


Lyhennetty Kari Sallamaan artikkelista Kalevala Marxin valossa ja varjossa. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.