Kansanperinteen keruu, hallinta ja omistaminen

Kalevalan ja kansanrunouden tutkija Väinö Kaukonen perinnettä tallentamassa Vienan Karjalassa Tollonjoella 1942. (Kuvalähde: SKS kansanrunousarkisto)

Kansanperinteen keruuta ja kerätyn aineksen hyödyntämistä 1800-luvun alkupuolen Suomessa ehdottivat ensimmäisinä sellaiset historian ja politiikan vaikuttajat kuten A. I. Arwidsson, J. J. Tengström, C. A. Gottlund, Reinhold von Becker ja J. G. Linsén. Heitä on yleensä luonnehdittu Turun romantiikan edustajiksi, mutta olennaista ei ole vain se, että he kiinnittivät kansainvälisen romantiikan aatevirtauksen mukaisesti huomiota mytologisiin jumal- ja sankaritaruihin. Olennaista on myös se, että tämä kiinnostus kytkeytyi tiiviisti vuonna 1809 syntyneen Suomen autonomisen suurruhtinaskunnan yhteiskunta-, kulttuuri- ja geopoliittista identiteettiä koskevaan keskusteluun. Kansanperinne ei saanut arvoaan vain runoutena tai muinaisuuden jäänteenä vaan erityisesti uuden Suomen määrittelyä varten muotoutuneesta kulttuurin ja politiikan diskursiivisesta liitosta, jolle ensin romantiikka ja sittemmin myös etnografia olivat alisteisia. Kansanperinteestä tuli tässä prosessissa historiallisten menneisyyskuvien lisäksi kulttuurisen omistamisen kysymys.

Kun sanomme, että Kalevala ja samalla sen kautta koko suomenkielinen kansanrunous ovat Suomen kansan henkistä perintöä, emme pelkästään luo sidettä itsemme ja kansallisen menneisyyden välille. Kysymys on myös menneisyyden omistamisesta ja hallinnasta. Menneisyyden kuviksi ja representaatioiksi asettuvat kirjalliset tallenteet ovat niiden omaisuutta, jotka puhuvat Suomen nimissä ja Suomen puolesta. Kansanperinteen hallintakulttuuri ei syntynyt Kalevalan myötä vaan jo 1600-luvun alkupuolella, jolloin muinaismuistot alettiin nähdä historiallisesti kiinnostavina ja poliittisesti hyödyllisinä. Vuonna 1630 Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf allekirjoitti memoriaalin muinaismuistojen tallentamisesta ja tämän seurauksena perustettiin vuonna 1666 Tukholmaan kuninkaallinen antikviteettikollegio, jonka tehtävänä oli johtaa muinaismuistojen keräämistä. Keruukehotus koski myös nykyisen Suomen aluetta, ja sitä voidaan pitää sekä kansanperinteentutkimuksen että museolaitoksen alkupisteenä.

Isossakyrössä syntynyt Elias Brenner (1647–1717) oli antikviteettikollegion tekninen piirtäjä. Tämä on hänen kuvansa Tukholman kaupunginmuurista v. 1685. (Public domain)

Antikvaarisessa kiinnostuksessa on kysymys unohtuneista tai muuten käytöstä poistuneista tavoista, toimista tai uskomuksista kertovien kirjallisten dokumenttien tallentamisesta museointi- ja arkistointitarkoituksessa. Antikvaarinen kiinnostus ei ole kuitenkaan arvovapaata menneisyyden muistomerkkien keräämistä vaan menneisyyden ja menneisyyteen paikannetun kulttuurin aatteellista ja poliittista hyödyntämistä nykyisyyden käyttöön. Aina Mikael Agricolan ajoista alkaen kansanrunoutta koskeva antikvaarinen tieto on määrittynyt yhteiskunnallisesti. Se on erityisesti määrittynyt uskontopoliittisesti, koska kansanrunouteen sisältyy runsaasti aineksia, jotka ovat joko ei-kristillisiä tai edustavat toista kuin hallitsevan kirkkokunnan mukaista ajattelua.

Muinaismuistoja koskeva keruukehotus oli osa Ruotsin ja Tanskan välistä valtakonfliktia ja ilmensi pyrkimystä hankkia sellaista historiallista tietoa ja symbolisia muistomerkkejä, joilla saatettiin osoittaa suurvallan kunniakas menneisyys ja vahvistaa tulkintaa keruun kohteina olevien maa-alueiden ja niiden väestön kuulumisesta Ruotsin valtakuntaan ja sen historiaan. Tämä yhteenkuuluvuus ei ollut kuitenkaan kansakuntaan identifioitumista, koska kansakunta-ajattelua ei tuolloin vielä ollut. Kuninkaan ja valtion välisen läheisen suhteen osoittaminen väestön lojaalisuutta vahvistamalla oli osa reformaatiota, jossa korkein poliittinen ja uskonnollis-maailmankuvallinen valta oli siirretty Rooman paavilta kunkin reformoidun kuningaskunnan hallitsijalle. Muinaismuistoille ja niiden tallentamiselle annettu tehtävä koski historiallista oikeutusta nykyisyydessä olevalle järjestykselle ja sen hallitsijalle. Antikvaarisesti määrittynyt etnografinen kysely liittyy siis poliittiseen vallankäyttöön ja erityisesti niihin keinoihin, joilla alamaisia hallitaan hallintobyrokratian, kirjapainotekniikan sekä tietojenkeruun ja raportoinnin avulla.

 


Lyhennetty Pertti Anttosen artikkelista Kalevala ja kansalliseepoksen politiikka. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.