Kansanrunoutta vai geopolitiikkaa?

Kalevalan yhteiskunnallis-poliittisen aseman ja merkityksen ymmärtämiseksi on nähtävä yhteys 1600-luvun alussa syntyneen poliittisen toimintamallin ja kansanrunouden keräämisen välillä, vaikka nationalistinen viitekehys syntyikin vasta 1800-luvulla. Elias Lönnrotin toiminta sai ainakin jossakin määrin mallia siitä työstä, jota Vuk Stefanović Karadžić (1787–1864) teki eteläslaavilaisen eeppisen runouden tallentamisessa ja sen poliittisessa käytössä serbialaisen identiteetin konstruoimiseksi. Tämä tapahtui tilanteessa, jossa ottomaanien valtakausi oli alueella päättynyt, kansallista historiaa luotiin ja tiettyjä historiatulkintoja vahvistettiin ja virallistettiin. Keskeisenä piirteenä tässä oli ns. Kosovo-myytin luominen, jonka perusteella Kosovon alue on tähän päivään asti määrittynyt symbolisesti keskeiseksi Serbiassa. Myytin historiallinen pohja lepää Kosovon taistelussa vuonna 1389, jolloin serbialaiset lyötiin ottomaanien hyökkäyksessä. Tätä kansallista tunnelatausta on hyödynnetty poliittisesti myöhemmissä historiavaiheissa.

Kalevalan merkitys Suomessa ei ole kytkeytynyt vastaavanlaiseen taisteluhistoriaan, vaikka erityisesti itsenäistymisen jälkeisten vuosikymmenten aikana Kalevala-tulkinnoissa painottuikin sotaisuus esikuvallisiksi katsottujen muinaisten suomalaisten luontaisena kyvykkyytenä. 1930-luvun poliittiselle oikeistolle kansanrunot näyttäytyivät muinaisrunoina, joiden katsottiin välittävän tietoja ”suomalaisesta sankarikaudesta” ja viikinkiaikaisesta ”sotilasyhteiskunnasta”. Talvisodalla on ollut Suomessa tärkeä rooli kansallisen identiteetin rakentamisessa ja ylläpitämisessä, mutta Kalevala-symboliikkaa tai muutakaan kansanperinnettä hyödyntävää sankarirunoutta tähän yhteyteen ei ole kiinnittynyt, sen paremmin kuin vuoden 1918 tapahtumiin. Kalevala ja sen kansallinen symboliikka tarjoavat enemmänkin tulevaisuuden ihanteiksi ja tavoitteiksi nostettavia romanttisia muinaisuuden maisemia kuin sotakertomuksia. Sota, johon Kalevala-symboliikka on kiinnittynyt, on ollut historia-, kieli-, etno- ja geopoliittista argumentointia, ei taisteluhistoriallista kerrontaa.

Kalevala-symboliikka ja sitä tuottava kansanperinteen hallintakulttuuri paikantuvat erityisesti valtiollis-poliittiseen keskusteluun yhtäältä suomen kielen ja sen puhujien kulttuurisesta arvosta ja toisaalta Suomen ja suomalaisen kulttuurin alueellisista ulottuvuuksista. Kalevalan geopoliittisen merkityksen kannalta on erityisen huomionarvoista, että kansanrunouden tallennuspaikat määrittyivät keruutoiminnan alusta lähtien osaksi yhteistä kulttuurialuetta, minkä seurauksena kaikki suomenkieliset kansanrunot Vienaan ja Aunukseen asti ja sitäkin pidemmälle itään olivat – suuren kansanrunoutta kokoavan teossarjan mukaisesti – Suomen kansan vanhoja runoja. Runojen esittäjien – myös maan rajojen ulkopuolella – odotettiin identifioituvan Suomeen ja sen kansalliseen kulttuuriin. Tiedon ja alueellisen hallinnan tematiikka alkoi vahvistua Kalevalan julkaisemista seuranneiden keräysten puitteissa. Vahvimmillaan se oli Itä-Karjalan miehityksen aikana 1940-luvun alussa, jolloin Suomesta lähetettiin tutkijoita keräämään kansanrunouden ohella niin kansatieteellisiä kuin maantieteellis-kasvitieteellisiä aineistoja, joiden avulla pyrittiin osoittamaan perusteet asettaa poliittiset rajat luonnossa tavattavien rajojen mukaan.

Kalevalan satavuotisuutta juhlistettiin postimerkein 28. helmikuuta 1935. Jorma Gallen-Kallelan suunnittelemien postimerkkien aiheina olivat Kullervon sotaanlähtö, Sammon puolustus ja runonlaulajat. (Kuvalähde: Postimuseo, julkaistu Itella Oyj:n luvalla)


Lyhennetty Pertti Anttosen artikkelista Kalevala ja kansalliseepoksen politiikka. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.