Yksi eepos, yksi kansa, yksi kieli?
1800-luvun alkupuolella alkaneessa suomalaisessa kansakunnanmuodostuksessa on havaittavissa muutama tärkeä teema, jonka yhteydessä kansanperinnetallenteilla on ollut varsin merkittävä poliittinen rooli. Ensinnäkin kysymys on ollut olennaisesti kahta eri kieltä puhuvan väestönosan sekä eri sosiaaliluokkien keskinäisestä integraatiosta yhteiseen kansalliseen, kulttuuriseen ja poliittiseen identiteettiin. Samassa yhteydessä oli kansalle suotava enemmän poliittisia oikeuksia ja sen sivistys- ja koulutustasoa oli nostettava. Tähän kuului myös suomen kielen kehittäminen valtiokielen tasolle. Juuri tässä oli Kalevala-eepoksella tärkeä rooli.
J. V. Snellmanin mukaan kansanperinteen tehtävä ei ollut osoittaa kansakunnan luonnollisuutta ja epähistoriallisuutta, mikä oli herderiläisessä ajattelussa keskeistä, vaan ilmentää kansallista henkeä, joka motivoi kansalaiset toimimaan yhteiskunnallisten tavoitteiden hyväksi. Samalla kun kansanperinne osoitti historiaan, se edesauttoi modernisaatiota. 1860-luvulta lähtien fennomaanit korostivat kansanperinteen tallenteiden arvoa nationalistiselle symboliikalle, mistä 1890-luvun kansallisromantiikkaa voi pitää huipennuksena. Sekä kansasta että symboleista, joilla kansaa kuvattiin, tuli merkittäviä tekijöitä kilpailussa poliittisesta vallasta. Fennomaanit – eli lähinnä Suomalainen puolue – käyttivät kansanperinteen symboliikkaa argumentoidakseen, että juuri he edustavat kansaa ja sen tahtoa ja puhuvat kansan puolesta. Toisaalta, koska kansanperinne oli kansasta peräisin ja sitä pidettiin luonteeltaan kollektiivisena, sen katsottiin osoittavan kansaan sisäänrakennettua yhtenäisyyttä, joka oli hyödynnettävissä kansalaisten poliittisessa eheyttämisessä kieli- ja luokkaristiriitojen yli.
Kansankulttuurin tutkimuksen ja yhteiskunnallisen merkityksen muotoutuminen 1800-luvun puolivälin jälkeen voidaan nähdä romantiikan lisäksi osana uutta poliittista kulttuuria, jonka perusta oli edustuksellisen kansanvallan ideassa. Tämä edustuksellisuus koskee sekä kansan ja valtion suhdetta että kansan kuvaamisen roolia tämän suhteen määrittelyssä. Kansa kansankulttuurin subjektina ei ollut enää vain kulttuurista toiseutta sivistyneistölle. Etnoksen eli kansanomaisen kulttuuriyhteisön lisäksi kansasta tuli demos, valtiollisen yksikön kansallinen väestö ja kansalaisten joukko, jolta poliittiset liikkeet hakivat legitimaatiota edustukselliseen vallankäyttöön ja joka enenevässä määrin osallistui itse kansalaistoiminnan puitteissa yhteiskunnan vallankäyttöön.
Samalla kuitenkin kysymys on ollut sellaisesta etnopoliittisesta kehityksestä, jossa suomenkielisyys vähitellen tuli kansallisen kulttuurin yhdeksi keskeistekijäksi. Monille ruotsinkielisille fennomaaneille suomalaisuuden rakentaminen tarkoitti eri kieliä puhuvien kansalaisten kansallista yhteenkuuluvuutta. Fennomanian korostamalla kielen, valtion ja kansan erityissuhteella on kuitenkin ollut sellainen seuraus, että suomalaisuuden rakentamisella on alettu tarkoittaa lähinnä sellaista kansallista kulttuuria, joka sulkee ruotsinkielisyyden suomalaisuuden käsitteen ulkopuolelle. Tämän seurauksena suomalaisuuden juuret paikannetaan usein edelleenkin suomen kielen alkuperään ja suomen kieltä puhuvien väestöryhmien esihistoriallisiin vaiheisiin. Keskustelua ja kiistelyä käydään tänäkin päivänä siitä, missä määrin ruotsin kieli kuuluu tai ei kuulu suomalaisuuteen.
Kieli- ja etnopoliittista kehitystä on tukenut kielen ja kielisukulaisuuden merkitystä korostava ajattelutapa, jonka mukaisesti samaa kieltä tai kieliperhettä puhuvat väestöt katsotaan yhteenkuuluviksi ja eri kieltä puhuvat yhteen kuulumattomiksi. Yhteisen kielen katsotaan sosiaaliselta merkitykseltään ylittävän yhteiskunnalliset hierarkiaerot, kun taas erikielisten nähdään kuuluvan eri väestökategorioihin huolimatta samasta sosiaalisesta statuksesta saman yhteiskunnan sisällä. Yhteinen kieli integroi, erikielisyys disintegroi. Tässä kieli- ja etnopoliittisessa viitekehyksessä myös Kalevala ja kansanrunous väistämättä jatkavat politisoitumistaan, mutta mahdollisuudet ovat periaatteessa avoimet sen suhteen, minkälaisten poliittisten allegorioiden ja symbolien lähteinä eeposta hyödynnetään. Pelitilaa ja pelivaraa ei määritä Kalevala vaan sen tulkitsijat.
Artikkelikuva: Alex Federleyn (1864–1932) pilapiirros ”Förfinskning”, jossa pilkataan sivistyneistön intoa suomalaistaa nimensä. (Public domain.)