Uusia ituja sotien jälkeen
1940-luvun huomattavin Kalevalan maailmaan liittyvä sävellys on Yrjö Kilpisen (1892–1959) 64-osainen Kanteletar-sarja. Laulusarjan syntyyn vaikutti matka, jonka Kilpinen teki vuonna 1936 kansansävelmiä keränneen A. O. Väisäsen kanssa Raja-Karjalaan. Monet lauluista ovatkin saaneet selvästi vaikutteita kansansävelmistä. Niiden melodia on usein suppealla alueella liikkuva, modaalinen. Piano-osuus on Kilpiselle tyypillisesti melko karu. Lukuun ottamatta tavallista selvempiä kansanmusiikkivaikutteita sarja ei muuten poikkea erityisemmin Kilpisen muusta laulutuotannosta – sen musiikki jatkaa myöhäisromantiikan perinnettä, joskus tosin kirpeinkin dissonanssein ryyditettynä. Kanteletar-sarja kuuluu Kilpisen merkittävimpään yksinlaulutuotantoon.
Ahti Sonnisen (1914–1984) Lyökäme käsi kätehen tenorille, sekakuorolle ja orkesterille tilattiin Palmgrenin teoksen Väinämöinen ja karhunkaato ohella Uuden Kalevalan 100-vuotisjuhliin vuonna 1949. Arvostelussaan Sulho Ranta moitti teoksia niiden liiallisesta kansallisromanttisuudesta: ”Meidän on todella päästävä irti siitä paikallaan polkevasta, aina samaa toistavasta kansallisesta romantiikasta, joka täällä on kukoistanut jo puolen vuosisadan ajan.” Sonninen oli teoksellaan Sinfonisia tuokioita (1946–1947) luonut varmaan moderneimman 1940-luvulla Suomessa sävelletyn sävellyksen, mutta Lyökäme käsi kätehen -teoksessa hän palaa tonaaliseen kirjoitustapaan. Tietyistä vanhastelevista piirteistään huolimatta teos on sävelletty kuitenkin innoituksella, ja siitä jää raikas, elävä vaikutelma.
Sonnisen paras 1950-luvun Kalevala-sävellys on soitinyhtyeen säestämä laulusarja Taivahan takoja(1957), jonka kaikki kahdeksan laulua ovat sovituksia joko runosävelmistä tai uudemmista suomalaisista kansansävelmistä. Sovitukset ovat epäsentimentaalisia, soinnillisesti joskus varsin kirpeitä, ja niissä on onnistuneesti vältetty monia aikaisempia suomalaisia kansansävelmäsovituksia vaivaava raskasliikkeinen, mollisävyinen paatos. Taivahan takoja viittaakin jo uudenlaisiin, kansallisromanttisesta perinteestä poikkeaviin kalevalaisen aihepiirin soveltamismahdollisuuksiin.
1960-luvulla Sonninen jatkoi Kalevala-aiheiden käsittelyä säveltämällä useita teoksia, joiden musiikkiosuudesta huolehtivat pelkästään laulusolistit, kuoro ja lyömäsoittimet, ja joihin liittyi myös liikunta- tai tanssiosuus. Kalevalaisen maailman magiikkaa korostaa myös hänen rituaalioopperansa Karhunpeijaiset (1968), joka on sävelletty solisteille, kuorolle, cembalolle ja lyömäsoittimille. Sonnisen merkittävin Kalevalaa sivuava sävellys ja ylipäänsä hänen pääteoksensa on kolmentoista vuoden sävellystyön jälkeen vuonna 1972 valmistunut Suomalainen messiadi.
Säveltäjä tilasi messiadin tekstin vuonna 1958 Martti Haaviolta, joka kokosi tekstiksi vanhoja pakanakristillisiä legendarunoja, käyttäen ensisijaisesti pohjana toimittamaansa kansanrunovalikoimaa Kirjokansi. Messiadin runot ovat siis vanhoja kalevalamittaisia toisintoja Raamatun joulunajan ja pääsiäisen tapahtumista. Sävellyksessä pyritään yhdistämään vanhempaa, pakanallista maailmankuvaa kristillisyyden eri ilmenemismuotoihin, kuten herännäisyyteen, ortodoksisuuteen ja vähäisemmässä määrin myös roomalaiskatolisuuteen. Siten se perustuu eri uskontojen ekumenialle ja pyrkii yleisemmällä tasolla kuvastamaan uskon ja epäuskon välisen kamppailun vaikeutta.
Suomalainen messiadi on sävelletty sopraano- ja baritonisolistille, sekakuorolle, poikakuorolle ja pienehkölle orkesterille. Teoksen musiikillinen materiaali on moninaista, vaihdellen arkaaisesta tonaalisesta kuorotyylistä modernimpiin sävellysteknisiin keinovaroihin. Säveltäjälleen se oli keskeisen tärkeä teos: Sonninen koki Suomalaisen messiadin elämäntyönään, joka muodostaisi jatkon ja kristalloituman menneitten sukupolvien hengelliselle kilvoitukselle. Ennen kantaesitystä hän totesi: ”Sen tähden – vaikka kritiikki sanoisi teoksesta mitä tahansa – olen levollisella mielellä. Minulle on suotu osa luoda jotain kestävää arvoa omaavaa…!”
Aivan uudenlaisen näkemyksen Kalevalan musiikillisiin tulkintoihin toi Tauno Marttinen (1912–2008). Käänteentekevä sävellys oli vuonna 1956 valmistunut, sopraanolle ja orkesterille kirjoitettu Kokko, ilman lintu. Teoksessa luovutaan tonaalisuudesta ja sovelletaan vapaasti käytettyä dodekafonista tekniikkaa.
Marttinen on korostanut voimakkaasti Kalevalan tapahtumien ja henkilöhahmojen vertauskuvallisuutta. Hän vertaa maan syntyä sotkalinnun munan kappaleista maailmankaikkeuden alkuräjähdykseen. Väinämöinen edustaa korkeampaa hengen voimaa, jota on jokaisessa ihmisessä, Joukahainen taas vaatimatonta hengen kypsyyttä. Joukahaisluonnon on vaivuttava suohon, ennen kuin ihmisen korkeampi luonto voidaan herättää. Marttisen tulkinnassa Kalevalan elämänviisaus yhdistyy teosofiaan ja buddhalaisuuteen:
Henkisessä kehityksessä kun elämän matkalaisesta tulee tietäjä, eli suuremman ja laajemman tiedon ymmärtäjä, on hänen käytävä läpi monta kerrostumaa. Eräs niistä on alemman älyluonnon voittaminen, eli Lemminkäis-tarun hirvenhiihdäntä. […] Korkeammalla olemisen tasolla vallitsee intuitiivinen tieto. Elämän ilmiöt järjestyvät syvältä ihmisen minuudesta, joka on liittyneenä buddhiseen tietoisuuteen. […] Väinämöinen elää korkeimmissa sfääreissä panteistisen jumaluuden sylissä. […] Musiikki on sellainen voima varsinkin Väinämöisen käsissä, että jokainen kehitystasosta riippumatta, luonto mukaan luettuna, voi saada musiikin avulla kosketuksen kaikkia yhdistävään rakkauden voimaan.
Marttinen vertaa Väinämöistä, joka monien kansanrunotoisintojen mukaan loi maan, Intian pääjumalaan Shivaan ja toteaa, että kalevalainen tieto pohjautuu samoihin alkulähteisiin, joista maailman suuret uskonnot ja filosofiat ovat lähtöisin: ”On olemassa muinainen tieto ihmisen tiestä, joista toinen noudattaa elämän yleistä ja verkkaista polkua. Toinen tie on heitä varten, jotka haluavat nopeuttaa kulkuaan. Väinämöinen varoittaa kulkijoita nopeammasta tiestä.”
Tauno Marttisen baletin Päivänpäästö esitti Tanssiteatteri Raatikko. Kuva on esityksestä Hämeenlinnassa 20. huhtikuuta 1985. Aarne Mäntylä, Marja Leino ja Reija Vaahtera. (Kuvalähde: Tanssiteatteri Raatikko, kuva Saila Puranen)
Marttinen tulkitsee symbolistisesti myös Ilmarisen, taivaan takojan sekä Lemminkäisen, jossa kuvastuu ihmisen kehityksen pitkä tie naisten naurattajasta syvemmän rakkauden kipinää kasvattavaksi. Symbolisia ovat hänelle muutkin Kalevalan henkilöhahmot. Hän vertaa Sampo-runoa ja Päivänpäästö-runoa toisiinsa ja viittaa sammon merkityksen koko laajuuteen – siinähän on kysymyksessä kokonainen kulttuurikausi: ”Ihmiskunnan murroskohdassa ihmiset todella nukkuvat omissa rutiininomaisissa kierroksissaan. Uusi siemen kylvetään kun sitä vähiten osataan odottaa. Havahtuminen tapahtuu perästä päin ja häviöön tuomitut kuoret asettuvat vastarintaan.”
Marttisen seuraava Kalevala-teos, kamariorkesterisävellys Panu, tulen jumala (1963) tunkeutui Kalevalan loitsumaailmaan. Vuosina 1966–1968 syntyi kantaattimainen, oopperamaisiakin elementtejä sisältävä Lemminkäinen (baritonille, mezzosopraanolle, kuorolle ja orkesterille). Sävellyksessä on neljä osaa: Lemminkäisen lähtö Pohjolaan, Lemminkäinen Pohjolassa, Lemminkäisen äiti ja Tuonelan joella. Sävelmateriaaliltaan teos jäi jossain määrin epäyhtenäiseksi, ja vuonna 1974 Marttinen otti partituurin uudelleenkäsiteltäväksi. Hän poisti teoksesta kansallisromanttisia aineksia, tiivisti sitä ja lisäsi samalla sävellykseen Mehiläiskohtauksen ja alkusoiton. Lopullisessa muodossaan sävellys on ilmeisesti vielä esittämättä.
Laajimman Kalevala-sävellyksensä, pääteoksiinsa kuuluvan kolminäytöksisen baletin Päivänpäästö Marttinen sävelsi vuosina 1976–1977 ja muokkasi teosta vielä vuonna 1983. 1980-luvulla Marttinen jatkoi Kalevala-teostensa sarjaa vielä orkesteritrilogialla Väinämöisen synty (1981), Väinämöisen lähtö Pohjolaan (1982) ja Pohjolan neiti (1982). Teosten mytologisena taustana on näkemys Väinämöisestä jumalolentona, joka on saapunut mahdollisesti joltain muulta taivaankappaleelta ja synnyttänyt itsensä tälle planeetalle muovaten samalla sen muodot.
Lisäksi Marttinen on säveltänyt joitakin Kalevalaan liittyviä kamarimusiikkiteoksia ja kuoroteoksia. Näitä ovat mm. Kalevalan šamanistiseen maailmaan liittyvä manaus Loitsu (1963) kolmelle lyömäsoittajalle, Vipusessa käynti (1969) seitsemälle kontrabassolle, Ilmatar (1974) piccololle, fagotille, harpulle ja vibrafonille, Kalevalainen impromptu (1983) harpulle ja Iku-Turso (1983) mieskuorolle.