Kalevalasta Suomi-rockiin
Musiikillinen ilmaisu on erottamaton osa Kalevalan pohjana olevaa kansanrunoutta. Ns. populaarimusiikin kannalta erityisen kiinnostavaa suullisessa kansanperinteessä on ollut se, että perinne siirtyy laulaen. Siksi myös Kalevalan yhteys populaarimusiikkiin on syntynyt osaltaan luontevasti. Lauri Hongon mukaan myös Lönnrotin työ oli itsessään osa tätä samaa perinteen siirtämisen prosessia, jonka voi katsoa jatkuneen rock-kulttuurin aikakaudelle ja edenneen nykypäivään.
Laululla on myös voimakas esoteerinen asema Kalevalassa. Väinämöinen teki voimallisia tekoja laulaen. Metsän eläimet kerääntyivät kuuntelemaan kun hän lauloi ja laulamalla upotettiin Joukahainen suohon. Tärkeät tavarat, kuten veneet, syntyivät laulamalla. Esimerkkejä on paljon.
Suomalaisessa populaarimusiikissa Kalevala-aiheet olivat kuitenkin erittäin harvinaisia ennen 1970-lukua. Kanteleesta oli tullut Topeliuksen promotoiman Kreeta Haapasalon (1815–1893) myötä fennomaanien lemmikki ja kalevalaisen tradition kantaja. Haapasalon repertuaarissa oli kalevalaisen kansanmusiikin ohella myös rahvaan huvittamiseksi tarkoitettua tanssimusiikkia ja renkutuksia. 1900-luvun alun suomalaiset kuplettilaulajat kuten Pasi Jääskeläinen (1869–1920) ja Olli Suolahti (1885–1951) säestivät usein itseään kanteleella.
Suomen Yleisradio esitti 1920-luvulta alkaen paljon kansanmusiikkia, mutta kanteleensoitto oli jostain syystä harvinaista. Sama koski myös kanteleen käyttöä elokuvamusiikissa. Martti Pokela esiintyi paljon televisiossa kanteleensoitto-perheensä kanssa 1960-luvulla ja vaikutti omalla tavallaan kalevalaisen musiikkiperinnön popularisointiin. Tämä ehkä osaltaan sai myös aikaan 1960-luvun mielipideilmastolle ominaisen tilanteen, jossa kantele ja Kalevala alettiin nähdä vanhana ja hävettävänä osana suomalaista tuohivirsukulttuuria, joka kelpasi aluksi populaarikulttuurissa vain parodian kohteeksi. Beat-yhtyeiden tapa esiintyä väinämöisinä asiaankuuluvat asusteet päällään oli esimerkki pophuumorista, johon sisältyi myös pilkkaamisen elementti.
Parodialla oli kuitenkin monia ulottuvuuksia, joissa myös perinteen uudistaminen sitä halventamatta tuli esiin. Kansainvälistä mainetta 1970-luvulla nauttineen Wigwamin kappale Häätö (1970) oli parodisten ainestensa ohella beat-aikakauden kumarrus kalevalaista perinnettä kohtaan:
Ähky puhku puhmeroinen
Toinen poika tohmeroinen
Mee sinne kun mä käsken
Pohjan tuulen tuolle puolen
Tämä Henrik-Otto Donnerin ”loitsuama” Kalevala-osa monipolvisessa kappaleessa kertoi osaltaan uuden suomalaisen rock-kulttuurin kiinnostuksesta kalevalaista ilmaisua kohtaan. Wigwam oli suomalaisen progressiivisen popmusiikin superyhtye, jonka tuotannossa Kalevala-aiheet tulivat usein esiin. Basisti Mats Hulden, Häätö-kappaleen tekijä, laati sittemmin, vuonna 1999, isänsä Lars Huldenin kanssa Kalevalan uuden ruotsinnoksen.
Sekä erikoisen parodinen että perinnettä hyödyntävä tapaus oli Karelia-yhtye, joka yhdisti beatmusiikkiin suomalaisen rekilaulun ja joiut. Armas Nukarainen, Iivana Nyhtänköljä, Aslak Ninnu ja Ferdi Sirmakka sonnustautuivat Kalevala-vetimiin ja esittivät kalevalaiseen maailmaan viittaavia Nyhtänköljän (Edward Vesala) kiekumia kuriositeetteja (Joiku blues ja Kerimäki beat). Niissä suomalainen perinnemusiikki näyttäytyi modernisti kompattuna. Edelleen vuonna 1971 Karelia-yhtye levytti kappaleen nimeltä Väinämöisen soitto. Lisää Kalevalasta inspiroituneita artisteja nousi esiin sieltä täältä. 1970-luvulla suosiota nauttinut progressiivisvivahteinen rock-yhtye Kalevala sai nimensä itsensä kansalliseepoksen mukaan.
Kansanmusiikkiharrastuksen nousu 1960- ja 1970-luvuilla synnytti uutta folkmusiikkia, joka löysi ymmärrettävästi inspiraation lähteen myös Kalevalasta. Pihasoittajien Laulupuu-kappale Kontaten kotia -albumilta (1975) on hyvä esimerkki 1970-luvun puolivälin balladiaiheisesta Kalevala– ja Kanteletar-vaikutteisesta pop-folk-kappaleesta, joka suhtautui perinteeseen ilman parodiaa ja haki siitä aineksia psykedeelissävytteiseen maailmaansa, jossa yhdistyivät niin kansanmusiikki, lastenlaulut kuin juomalaulut.
Myös Jukka Kuoppamäki oli vakavalla asialla tehdessään laulun itse Väinämöisestä (1974). Hän korosti suomalaisen kansanperinteen eteenpäin suuntautuvaa olemusta soitattamalla sähkövahvistettua wah-wah-kannelta ilman parodian häivääkään. Kalevala edusti Kuoppamäelle eräänlaista salatiedettä, joka johdattaisi Väinölän kansan uuteen kukoistukseen suomettumisen vuosina ja edustaisi aidon suomalaisuuden etsintää aina poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen asti.
1980-luvulle tultaessa ”fennorokkarit” eivät enää epäröineet käyttää hyväkseen kalevalaisia aiheita, jenkkaa ja rekilaulua siinä missä ulkomaalaiset tähdet reggaeta, kantria tai lattarimusiikkia. SIGin Tuonelassa (1985) vilahti kalevalaismelodiikkaa ja yhtyeen johtohahmo Matti Inkinen viittaili kappaleidensa suomalaisuudesta puhuessaan Kalevalaan. Albert Järvinen levytti 1991 kappaleen nimeltä Rise of the Kantele. Jopa Dingon melodioita rinnastettiin kalevalaiseen muinaismusiikkiin. Myös uus-mytologian esitaistelija CMX on useissa yhteyksissä myöntänyt hakeneensa inspiraatiota Kalevalan laulumailta, esimerkiksi kappaleessaan Rautakantele vuonna 1995.
Humoristisen kansanperinteen rinnalla 1970- ja 1980-luvut saivat todistaa suomeksi lauletun kansallisen rock-kulttuurin syntyä, jolle Kalevala ja kansanperinne merkitsivät inspiraatiota sekä autenttisuuteen kurkottavia musiikillisia ja tekstillisiä aiheita.
Monen musiikintutkijan mielestä suuren suomalaisen laulutradition kaari pingottuu kalevalaisesta muinaisuudesta rockiin. Suomi-rockin kehittyessä 1980-luvulla sen keskeiset tekijät käyttivät hyväkseen kalevalamitan tärkeimpiä tehokeinoja. Samaan tapaan nykyisten räppäreiden puhelaulu toistaa rakenteita, jotka olivat tuttuja jo muinaissuomalaisille. Kaikki maailman kulttuurit ovat lauluvaltaisia, mutta Suomessa tämä on vielä korostunut, koska soittimilla ei ole ollut perinteessä kovinkaan suurta merkitystä. Sibelius-Akatemian taiteilijaprofessorin Heikki Laitisen mukaan suomi-rokkarit yhdistyvät lauletun runon perinteeseen, kun taas Reino Helismaa, Veksi Salmi ja muut iskelmän tekijät ovat vahvasti kiinni kirjallisen muodon ihanteessa. Suomi-rockin lyriikoiden yhdeksi keskeiseksi piirteeksi muotoutui juuri murrelmasäe. Eppu Normaalin, Ismo Alangon ja Tuomari Nurmion musiikissa viljellään runsaasti murrelmasäkeitä, kuten myös toista kalevalaista piirrettä, alkusointua.
Toimitettu Kari Immosen, Kari Kallioniemen, Kimi Kärjen, Kimmo Laineen ja Hannu Salmen artikkelista Kalevalasta populaarikulttuuriin. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.
Artikkelikuva: Wah wah -pedaali. Wikipedia (CC BY-SA 4.0)