Uuno Klamin Kalevala
Etenkin 1930-luvun henkiselle ilmapiirille Suomessa oli ominaista ahdas, sisäänpäinkääntynyt isänmaallisuus, minkä vuoksi Kalevalastakin etsittiin etupäässä vain kansallisia perusarvoja. Kalevalaan pohjautuvia sävelteoksia syntyi monilta säveltäjiltä, mutta eepokseen ei tahdottu löytää uudenlaista, tuoretta suhdetta, ja sen maailma alkoi taidekulttuurin sovellutuksissa muuttua museaaliseksi ja pölyttyneeksi. Lisäksi useimpia suomalaissäveltäjiä kahlitsi Sibeliuksen voimakas, vakuuttava Kalevala-näkemys. Kansallisromanttisesti värittyneen ja konservatiivisen Kalevala-kuvan onnistui 1930-luvun säveltäjistämme murtamaan ainoastaan Uuno Klami (1900–1961).
Kalevalan maailma askarrutti ja kiinnosti Klamia koko hänen aktiivisen sävellyskautensa ajan. Kun Klami opiskeli Pariisissa vuosina 1924–1925, hän kävi lainaamassa Sorbonnen kirjastosta Kalevalan , ja melko pian kalevalaisia tai karjalaisia aihepiirejä alkoi ilmestyä hänen tuotantoonsa ikään kuin esitöinä hänen suurille Kalevala-hankkeilleen.
Kalevala-sarjan ensimmäisen version kantaesityksen yhteydessä (1933) Klami kertoi haastattelussa, että ”Kalevala” oli ollut tekeillä jo kymmenen vuoden ajan. Sarjan ensimmäinen osa Maan synty oli syntynyt lyhyessä ajassa vuosina 1931–1932 Robert Kajanuksen aloitteesta, mutta idea suuresta Kalevala-teoksesta oli siis ollut kehitteillä jo aikaisemmin.
Vuonna 1929 hän kaavaili säveltävänsä jopa suuren, ehkä 16–18-osaisen Kalevala-oratorion, mutta 1930-luvun alussa hän alkoi pohtia, jos loisikin Kalevala-aiheisen baletin. Kalevala-sarjan neliosaisen alkuperäisversion alaotsikkona olikin ”Koreografisia kuvia Kalevalasta”. Kalevala-sarjan ensimmäinen versio kantaesitettiin joulukuussa 1933, ja sen osina olivat Maan synty, Pastorale (Kalevala, Kevään oras), Lemminkäisen äidin kehtolaulu ja Sammon taonta, jonka Klami oli kirjoittanut kesällä 1933 ensiksi pienelle radio-orkesterille ja sen jälkeen orkestroinut sen täydelle sinfoniaorkesterille.
Säveltäjä ei ollut sarjan neliosaiseen alkuversioon tyytyväinen, ja vuonna 1934 hän ryhtyi säveltämään siihen viidettä osaa, keskelle sijoitettavaa orkesterischerzoa Lemminkäisen seikkailut saaressa. Tämä teos taas paisui niin laajaksi, että se ei sopinut enää sarjaan, vaan siitä muodostui oma itsenäinen sinfoninen runonsa.
Kalevala-sarja sai lopullisen viisiosaisen muotonsa vasta vuonna 1943, kun Klami sävelsi siihen kolmanneksi osaksi virtuoosisen orkesterischerzon Terhenniemi . Samalla hän muokkasi jonkin verran muitakin osia. Siten Kalevala-sarja oli Klamilla työn alla kaikkiaan lähes 20 vuoden ajan. Toivo Haapasen johtama Helsingin Kaupunginorkesteri kantaesitti Kalevala-sarjan lopullisen version Klamin kolmannessa sävellyskonsertissa 29.10.1943. Teoksen osien nimet täsmentyivät: Maan synty, Kevään oras, Terhenniemi, Lemminkäisen kehtolaulu ja Sammon taonta.
Kalevala-sarjan lähtökohdista Klami on kertonut: ”Koetin tässä kuten muissakin teoksissani parhaani mukaan karttaa sitä raskasmielisyyttä ja syvää alakuloisuutta, josta suomalaista musiikkia varsinkin ulkomailla on ankarastikin arvosteltu.” Hän viittaa myös Sibeliuksen asemaan Kalevalan sävelittäjänä:
Tietoisena niistä vaaroista, jotka olivat seurauksena astumisesta Sibeliuksen yksinvaltiaan tavoin hallitsemalle alueelle sekä havaitessani, että sinne suuntautuvista yrityksistä oli ollut tuloksena enimmäkseen harmaata ja mielenkiinnotonta musiikkia, aloin suunnitella kokonaan toisenlaista lähtökohtaa.
Kalevala-sarjassa , sekä sen yhteydessä syntyneessä sinfonisessa runossa Lemminkäisen seikkailut saaressa on monia aikaisemmista Kalevala-sävellyksistä poikkeavia piirteitä. Klamin rytmiikka on näissä teoksissa suggestiivisempaa ja arkaaisempaa kuin häntä edeltäneillä suomalaissäveltäjillä. Monin paikoin näiden teosten rytmiikka assosioituu Stravinskiin. Teemojen sävelikkö on monesti suppea, joskus jopa vain neli- ja viisisävelinen, eikä teemoja ole soinnutettu duuri–molli-tonaalisesti. Vanhimpien runosävelmien tavoin aihelmilla ei aina ole yksiselitteistä tonaalista keskusta, ja sävelmille ovat usein ominaisia asteittaiset kulut. Tyypillisiä ovat lisäksi suppeiden aihelmien jatkuvat, muunnellut toistot.
Näihin arkaaisiin piirteisiin liittyy samanaikaisesti hyvinkin impressionistista, hienostunutta orkesterimaalailua. Kalevala-sarjan ensimmäinen osa, Maan synty kehkeytyy mystisestä alkuhämärästä loistokkaaseen, vaikuttavaan huipennukseen, jonka kaltaista suomalaisessa musiikissa ei ollut aikaisemmin kuultu. Myös kolmantena osana oleva Terhenniemi -scherzo kuuluu Klamin mestarillisiin saavutuksiin. Virtuoosisen osan loppupuolella herättää huomiota jännittävä, tikittävä oboemelodia, joka pyörii vain muutamilla lähekkäisillä sävelillä ja jolla ei tunnu olevan lainkaan loppua.
Kalevala-sarja kuuluu suomalaisen musiikin merkkiteoksiin. Klamin huomattavia sävellyksiä on myös Lemminkäisen seikkailut saaressa (1934), jota Klami siis suunnitteli aluksi Kalevala-sarjan kolmanneksi osaksi. Lemminkäisen seikkailut saaressa on hänen rempseimpiä sävellyksiään, ja kantaesityksen kuulijoissa se herätti suurta hilpeyttä. Raikkaan, rilluttelevan ja viettelevän teoksen päätös on railakas, ikään kuin Lemminkäinen, Klamin luonnehdinnan mukaan tuo ”suuri hunsvotti” haistattaisi piutpaut koko maailmalle.
Vuonna 1938 Klami sävelsi mieskuoro Laulu-Miesten sävellyskilpailuun teoksen Vipusessa käynti -teos sai kilpailussa toisen palkinnon. Teoksen alussa baritonisolisti kuvailee Väinämöisen matkaa Antero Vipusen luo ja putoamista Vipusen vatsaan. Vipunen saa tästä ankaria vatsanväänteitä, joista mieskuoro sävellyksen jälkipuoliskolla kertoo. Kalevala-sarjaan ja Lemminkäiseen verrattuna tämä baritonille, mieskuorolle ja orkesterille sävelletty teos jää melko lailla sovinnaisemmaksi.
Elämänsä lopulla Klami suunnitteli myös Kalevala-aiheisen oopperan säveltämistä A. V. Haarnojan Kalevalan näyttämödramatisointi Väinämöisen (1945) pohjalta. Ooppera olisi sisältänyt niin valtavasti materiaalia, että sävellettynä siitä olisi tullut monen tunnin mittainen teos. Ehkä pelkästään tästä syystä Klami ei kehitellyt hanketta pitemmälle. Ooppera olisi vaatinut häneltä vuosikausien intensiivisen työn.
On mahdoton enää jälkeenpäin rekonstruoida, miten paljon ideoita Klamin keskeneräisiksi jääneistä Kalevala-suurhankkeista – oratoriosta, Pyörteitä- baletista (linkitys?-tanssiosiossa on esittely)ja oopperasta – siirtyi hänen muihin teoksiinsa. Koska Kalevalan maailma hedelmöitti ja inspiroi Klamia kuitenkin niin ylivoimaisella tavalla, on luultavaa, että epäsuoria kaikuja Kalevalan maailmasta näkyy myös monissa niistä Klamin sävellyksistä, joilla ei muuten tuntuisi olevan mitään tekemistä Kalevalan kanssa. Klamin persoonallinen, uudenlainen Kalevala-näkemys ei kuitenkaan välittömästi saanut seuraajia ja jatkajia. Useimmat 1940- ja 1950-lukujen Kalevala-aiheiset sävellykset jatkavat edelleen sibeliaanista, myöhäisromantiikan perinteeseen liittyvää Kalevala-tulkintojen linjaa.