Ensimmäiset Kalevala-aiheiset sävellykset
Suomalaisen taiteen kannalta merkittäväksi innoituksen lähteeksi muodostui vuonna 1849 ilmestynyt Kalevalan 2. laitos, joskin sitä hyödynnettiin vasta pitkällä viiveellä. Ensimmäinen suomalainen Kalevala-aiheinen sävellys, Filip von Schantzin (1835–1865) Kullervo-alkusoitto valmistui vuonna 1860, samana vuonna, jolloin Aleksis Kivi kirjoitti ensimmäisen version Kullervo-näytelmästään. Sävelkieleltään Schantzin teos edustaa vielä aikansa Beethoven-vaikutteista yleistyyliä, mutta huomionarvoista siinä on kuitenkin hänen pyrkimyksensä suurisuuntaiseen muotoon ja aiheen kohtalonomaiseen käsittelytapaan.
Schantzin alkusoitto kantaesitettiin marraskuussa 1860 Helsingin uuden teatteritalon vihkiäisissä, ja samassa yhteydessä sai kantaesityksensä Topeliuksen satunäytelmä Kypron prinsessa , johon musiikin oli säveltänyt Fredrik Pacius (1809–1891). Pacius olisi halunnut säveltää sen musiikin ”oikein vereltään ja hengeltään suomalaiseksi”, mutta Topelius toivoi ”modernia” tyyliä, eli ajan yleistyyliä. Pacius mukautui Topeliuksen toivomukseen ja käytti vain yhdessä kohtauksessa, Myllylaulussa aineksena suomalaista runosävelmää.
H. Aspelinin karikatyyri Robert Kajanuksesta vuodelta 1904.
Ensimmäinen Suomen säveltäjistä, joka toden teolla pyrki suuntautumaan suomalaisuuteen, oli Robert Kajanus (1956–1933). Hän halusi antaa sävellyksilleen kansallista ominaisväriä käyttämällä joissakin teoksissaan – 1. ja 2. Suomalainen rapsodia (1881 ja 1886) ja Kullervon surumarssi (1881) – kansansävelmiä lähes yksinomaisena musiikillisena materiaalina. Kullervon surumarssi, jota on esitetty myös nimellä Kullervon kuolema, perustuu suurelta osalta kansansävelmän Velisurmaaja (”Oi äiti parka ja raukka”) muuntelemiselle. Muutoin tämä sävellysteknisesti hallittu teos edustaa sävelkieleltään saksalaisvaikutteista myöhäisromantiikkaa.
Kajanuksen merkittävin Kalevala-tulkinta on Kalevalan 50-vuotisjuhliin vuonna 1885 sävelletty sinfoninen runo Aino. Ainoa voi perustellusti pitää suomalaisen musiikin suurimpana siihenastisena saavutuksena sinfonisen musiikin alalla. Tämä runsaasti wagnerilaista kromatiikkaa sisältävä, orkestraalisesti värikäs sävellys on samalla ensimmäinen suomalainen sinfoninen runo. Teoksen loppunousuun liittyy suomen kielellä laulava mieskuoro, jonka osuutta kantaesityksen ohjelmalehtisessä luonnehditaan seuraavasti:
Luonto muistelee kaipauksella suloista Ainoa, Väinämöinen ottaa kanteleensa esille ja ylevänä surussansakin laulaa Ainon onnettomasta kohtalosta, hakien lohdutusta soittonsa sävelistä:
Soi, soi nyt kannel, mun murhe jo murtanee —
Soi! Se mun sydäntäni virvoittaa.
Hellästi soios, ja katkerasti kai’u,
Siitä mun rintani lohtua saa!
Aino sai osakseen suurta huomiota, ja Kajanus johti teoksen myöhemmin jopa Berliinin filharmonisen orkesterin konsertissa vuonna 1890. Konsertissa oli läsnä myös Berliinissä samanaikaisesti opiskellut Jean Sibelius. Ainon kuulemisella oli kenties ratkaiseva vaikutus Sibeliuksen säveltäjänkehitykseen siinä mielessä, että se avasi hänen silmänsä näkemään, miten ihmeteltävän runsaasti Kalevalassa oli tarjolla musiikillisesti hahmotettavaksi soveliasta ainesta.