Rauta-aika
Yleisradion tuottama neliosainen tv-sarja Rauta-aika (1982), jonka käsikirjoituksesta vastasi Paavo Haavikko ja ohjauksesta Kalle Holmberg, oli eräänlainen vedenjakaja Kalevalan tulkinta-perinteessä. Holmberg totesi lähtökohdistaan vuonna 1982:
Ainoa metodini tehdä Rauta-aikaa oli etsiminen. Kalevalainen perinne on vahva: säveltäjät, runoilijat, tiedemiehet ja taiteilijat ovat luoneet siitä omat visionsa, jotka ovat muokanneet mielikuviamme kalevalaisesta maailmasta pitkälti yli toistasataa vuotta. Jos olisi jääty Gallen-Kallelan, Sibeliuksen tai Eino Leinon tulkintojen armoille, olisi toistettu vanhaa. Perinteiden painosta piti irtautua mutta se oli vaikeaa. Miten nähdä niiden läpi, miten riisua myytit ja lähestyä nykyaikaa. Myyttien, staattisten kipsikuvien läpi nähdä ihminen, tarttua häneen.
Rauta-aika ei niinkään syntynyt suomalaisesta elokuvallisesta perinteestä, vaan kytkennät ovat vahvempia kirjallisuuteen, teatteriin ja oopperaan. Etääntymisessä oli monia tasoja: kokenut teatteriohjaaja sai välineekseen elokuvan, jossa kalevalainen tulkintaperinne oli heikoin ja siinä mielessä ”kipsikuvien” murtaminen helpompaa. Tärkeän vieraannuttavan lähtökohdan antoi myös käsikirjoittaja Paavo Haavikko, joka irtautui perinteestä jo kielellisellä tasolla. Haavikko pyrki löytämään oman runollisen ilmaisunsa, joka puhuttelisi modernia lukijaa. Runoelma julkaistiin kirjana samana vuonna 1982, kun tv-sarja sai ensi-iltansa. Kirjan mottona on teksti: ”Unohda! Unohda Kalevala, sen sankarit, sanat, sanomukset, unohda mitä olet heistä kuullut, kuvat jotka olet nähnyt. Unohda!”
Kalle Holmberg totesi myöhemmin muistelmissaan erityisesti oopperallisen taustan merkityksen. Samat tekijät olivat toteuttaneet Aulis Sallisen oopperan Ratsumies Savonlinnaan kesäksi 1975. Voi jopa tulkita, että oopperaproduktiot olivat tuoneet ryhmälle (johon Holmbergin ja Haavikon lisäksi siis kuuluivat säveltäjä Aulis Sallinen, lavastaja Ensio Suominen ja musiikin johtanut kapellimestari Ulf Söderblom) sellaisen kulttuurisen aseman ja prestiisin, jonka turvin Kalevalan kaltaiseen teokseen saattoi tarttua. Panostus oli silloisessa mittakaavassa valtava, eikä Yleisradio myöhemminkään ole tuottanut yhtä suurellista tv-sarjaa. Valmisteluun meni kauan, ja projekti käynnistyi jo syksyllä 1977. Kun sarja esitettiin televisiossa keväällä 1982, ensi-iltaa seurasi kiivas debatti koskien sekä tuotantokustannuksia että taiteellista sisältöä – Holmbergin muistikuvan mukaan ”puolentoista vuoden mölinät ja naukujaiset”.
Neliosainen sarja oli ns. minisarja. Tällaiset lyhyet jatkuvajuoniset sarjat olivat tulleet muotiin eurooppalaisessa tv-tuotannossa 1970-luvun aikana. Minisarjojen myötä elokuva- ja televisiokulttuurien rajapinta hämärtyi, estetiikat sulautuivat ja tekijät tulivat lähemmäs toisiaan. Uudenlaisesta tuotannollisesta lähtökohdasta seurasi myös ongelmia, sillä teatterin tai elokuvan ammattilaiset eivät välttämättä sopeutuneet tv-yhtiöiden toimintaperiaatteisiin. Epäilemättä näin kävi myös Rauta-ajan kohdalla. Ainakin muistelmiensa mukaan Kalle Holmbergin oli vaikea hyväksyä Yleisradion työehtosopimuksia, jotka johtivat odottamattomiin kustannuksiin. Julkisessa keskustelussa produktion kustannuksista jaksettiin taittaa peistä. Esimerkiksi Italiassa vastaavanlaisia tuotantoja rahoitettiin tuomalla levitykseen elokuvateatteriversio ennen tv-ensi-iltaa, mutta Rauta-ajan kohdalla jäätiin kaipaamaan sekä elokuvaversion mahdollisesti tuomaa lisärahaa että itse elokuvateatteriolosuhteita.
Jos Rauta-ajan tekijöillä oli vahvaa näyttöä aiemmasta yhteistyöstään, myös näyttelijäkaarti kantoi mukanaan kiinnostavia historioita. Väinön roolissa esiintynyt Kalevi Kahra oli saanut Jussi-patsaan räätäli Halmeen roolista elokuvassa Täällä Pohjantähden alla (1968). Pohjolan isäntää näytteli Holmbergin vanha tuttu Turun kaupunginteatterin kaudelta, Esko Salminen, ja Pohjolan emäntää Kristiina Halkola, joka samaan aikaan esiintyi sketsiohjelmassa Hukkaputki. Ohjaaja Mikko Niskanen taas vilahtaa Tieran roolissa. Yllättävin näyttelijävalinta oli epäilemättä Ilmarin asuun sonnustautunut Vesa-Matti Loiri, Holmbergin Turun-kauden näyttelijä niin ikään, joka samaan aikaan oli tähteytensä huipulla Uuno Turhapurona. Etenkin näyttelijävalinnat herättivät keskustelua yleisönosastoissa.
Nykykatsojan näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää kyvyttömyyttä nähdä Loiria ilman Turhapuroa, mutta taiteen kenttä oli vuonna 1982 jyrkemmin kaksijakoinen kuin nykyään: ns. korkea ja matala kulttuuri ajautuivat lähes väistämättä törmäyskurssille. Yleisösuosionsa vuoksi Uuno Turhapuro, leimallisin esimerkki populaarikulttuurista, merkitsi monille myös korkeakulttuurin kilpailijaa.
Sammon takojat ja sensaatio
Rauta-ajan tarinamaailman keskiössä on sampo, maallinen mammona ja sen herättämät intohimot. On paradoksaalista, että sarjan vastaanoton ensireaktioissa huomio kohdistui voimakkaasti juuri rahaan – ei kuitenkaan siihen nykyajan ahneuden kommentointiin, jota Holmberg ja Haavikko olivat teosta tehdessään ajatelleet – vaan niihin varoihin, jotka olivat kuluneet audiovisuaalisen tuotteen takomiseen. Tässä suhteessa Rauta-aika ei poikkea elokuvaspektaakkelien perinteestä: suuritöisiä teoksia on aina säestänyt tieto siitä, kuinka paljon varoja elokuvan kuvaaman maailman rakentaminen on vaatinut tai kuinka paljon työtä ja aikaa katsojille tarjottavan nautinnon tuottaminen on edellyttänyt.
Vaikka Holmberg myöhemmin muisteli rahasta puhumista kritiikkinä, joka aiheutti myös syyllisyyttä rahan ”tuhlaamisesta”, alkuvaiheessa kuluihin viittaaminen ei välttämättä ollut negatiivista. Pikemminkin suurten summien lateleminen herätti sensaationomaista kiinnostusta ja uteliaisuutta uutta produktiota kohtaan. Varsinainen debatti alkoi vasta tilanteessa, jossa Rauta-ajasta oli nähty kaksi osaa. Jörn Donner ihmetteli Hufvudstadsbladetin kolumnissa 19. maaliskuuta 1982 sitä, että Rauta-aikaa oli julkisuudessa pidetty halpana produktiona. Donner epäili, ettei Yleisradion ilmoittamaan summaan laskettu henkilöstömenoja, hallintoa, kiinteitä kuluja ja laitekustannuksia, koska yhtiö käytti produktiossa omaa henkilöstöään ja laitteistoaan. Budjetti koostui vain ulkopuolelta tehdyistä hankinnoista: käsikirjoituksesta, ohjauksesta, freelance-henkilöstöstä ja osasta tekniikkaa. Jos todelliset kulut kuitenkin laskettaisiin mukaan, kokonaiskustannukset olisivat Donnerin mukaan olleet noin 30 miljoonaa markkaa, eli melkein kuusinkertaiset Yleisradion omaan ilmoitukseen verrattuna. Donner lisäsi toivovansa, että muiden maiden katsojat säästettäisiin ”tältä historiamme parodialta, jossa karuun luontoon vietyjen tunnettujen kasvojen luullaan antavan sisällön ja merkityksen Haavikon tekstille”.
TV2:n johtaja Tapio Siikala täsmensi sittemmin lehdistölle, että alun perin ilmoitettu 5,3 miljoonaa tarkoitti summaa, joka oli myönnetty ylimääräisenä sarjan valmistukseen. Lopulta Yleisradion ohjelmajohtaja Pekka Silvola totesi radiohaastattelussa, että kokonaiskustannukset olivat 12 miljoonaa, jos mukaan lasketaan vakituisen henkilökunnan palkat ja kalusto.
Donnerin kritiikin kärki oli kuitenkin siinä, että kyse ei ollut vain elokuvan budjetista vaan koko Yleisradion audiovisuaalisen monopolin uskottavuudesta. Julkisuudessa yleisempi kritiikki jäi Rauta-aikaan käytettyjen summien varjoon. Donnerin mukaan Yleisradio valehteli tietoisesti, jottei katsojille valkenisi, että väline, joka ”oli jo osoittanut oman järjettömyytensä”, tuhlasi verovaroja ja lupamaksuja niin valtavasti.
Rauta-ajan näyttelijävalinnat herättivät keskustelua lehtien yleisönosastoissa. Elokuvan ilmestymisen aikoihin Loiri oli tullut tutuksi Uuno Turhapurona, ja moni katsoja valittikin näkevänsä Uunon Ilmarin sijasta. Kuva: Antero Tenhunen, YLE.
Rauta-aikaa siis säesti sensaatiomaisuuden aura. Tämä aura oli muotoutunut jo ennen ensiesitystä, sillä katsojat tiesivät odottaa spektaakkelia, johon oli käytetty aikaa ja vaivaa. Budjettikysymys kärjisti sensaatioluonnetta juuri siinä vaiheessa, kun puolet jaksoista oli vielä näkemättä. Ensimmäinen jakso nähtiin Kalevalan päivänä ja toinen viikkoa myöhemmin. Jaksot liittyivät kiinteästi toisiinsa ja kulminoituvat sammon taontaan. Tämän jälkeen seurasi kolmen viikon tauko, jolloin rahakeskustelu äityi päivälehdistön ykkösaiheeksi – aivan kuin sammon valmistuminen olisi suunnannut keskustelun maalliseen mammonaan. Lehdistö tarttui auliisti Kalevalan tarjoamaan viittaukseen: Helsingin Sanomat kutsui Rauta-aikaa ”rahantuhokoneeksi”. Tauon päätyttyä nähtiin kaksi viimeistä jaksoa, Lemmingin tarina ja päätösjakso fellinimäisine hääkohtauksineen ja karhun peijaisineen.
Keskustelu Rauta-ajan liepeillä jatkui vuoden 1982 loppuun asti. Viimeisenä sensaatiouutisena nousi esiin Norjassa tehty rikosilmoitus. Opettaja Svein Olof Olsenin mielestä sarjan väkivaltajaksot olivat lähellä videoväkivaltaa. Juuri 1980-luvun alussa videokulttuuri eli vahvaa nousuaan, ja kaikissa pohjoismaissa väkivaltavideoiden ongelma huolestutti kasvattajia. Olsenia oli kuohuttanut ennen kaikkea kolmannen jakson kohtaus, jossa Lemminki lyö Pohjolan isännän pään poikki.
Taistelu tulkinnasta
Rauta-ajan vastaanotossa korostuivat ulkoiset piirteet, mutta myös sisällöstä taitettiin peistä. Julkisuudessa esiintyi vastakkaisia ja kärkeviä mielipiteitä, niin kritiikkejä kuin yleisönosastokirjoituksiakin. Etukäteisuutisointi nosti odotuksia ennen kahta ensimmäistä jaksoa, jotka herättivät hämmennystä. Sen jälkeen seurasi tauko, jona aikana jälkimmäisiä jaksoja vielä viimeisteltiin. Tauon aikana Otava julkaisi Paavo Haavikon runoelman, jonka tulkinta risteytyi Holmbergin – vielä keskeneräisen – ohjauksen kanssa. Tämä antoi tilaisuuden vertailla jo nähtyjä jaksoja sarjan pohjana olevaan runoteokseen. Samalla voitiin uumoilla, mihin kokonaisuus etenisi. Koko Rauta-ajan esittämisen jälkeen kriitikot havaitsivat, että varsinkin Ilmarin ja Pohjolan tyttären häät oli enemmän Holmbergin kuin Haavikon käsialaa. Puolestaan kirjan kokonaisuudessa tärkeä Kullervon tarina oli jätetty elokuvaversiosta kokonaan pois. Holmberg itse totesi myöhemmin: ”Tein elokuvaa Haavikon käsikirjoituksesta, en pyrkinyt kuvittamaan sitä.” Näin elokuvantekijän epäilemättä kuuluukin tehdä, mutta Yleisradion ja Otavan yhteispeli hämmensi kysymystä siitä, kumpi teos edeltää kumpaa. Toisaalta asetelma oli omiaan paitsi nostamaan Rauta-aikaa mediatapahtumana myös korostamaan kuvattujen tapahtumien ja kertomusten myyttisyyttä: ne eivät lopultakaan ole kenenkään omaisuutta.
Tärkeä teema Rauta-ajan tulkinnoissa oli kysymys historiallisen ja myyttisen ajan suhteesta. Tähän viittasi myös teoksen nimi, joka ei ole Kalevala vaan Rauta-aika. Holmberg korostaa eroa rauta-ajan ja rautakauden välillä: ”Rauta-aikaa lähestyttäessä on tärkeää, että puhutaan rauta-ajasta, eikä esim. rautakaudesta, joka on historiallinen käsite. Rauta-aika on ajaton, vaikka sitä kuvataankin historian, mytologian aineksista.” Sanaa ”rauta-aika” kyllä käytettiin arkeologisen rautakauden merkityksessä 1800-luvun lopulla, mutta vuoden 1982 Rauta-ajan tekijöiden perusajatus oli antaa mielikuva ”rautaisesta ajasta”.
Rauta-ajan omintakeisuus syntyikin tietoisesta pyrkimyksestä katkaista paitsi Kalevalan myös suomalaisen muinaisuuden tulkintaperinne, johon olivat 1800-luvulta lähtien osallistuneet niin tutkijat kuin taiteilijat. Kommentoinnin kohteena ei siis ollut vain suomalainen mytologinen perinne vaan myös historiakuva. Holmberg totesi ennen ensiesitystä: ”Jos olisimme jättäneet Kalevalan tiedemiehille, olisi runous kuollut. Jos tulkinta olisi tapahtunut Gallen-Kallelan, Sibeliuksen tai Leinon kautta, olisimme vain toistaneet vanhoja malleja.”
Yleisönosastokirjoituksissa Rauta-aika sai kuitenkin kritiikkiä molemmista suunnista. Nimimerkki ”Alanko minäkin tehdä taidetta?” totesi Helsingin Sanomissa, että puvustajat olivat kyllä etsineet inspiraatiota Kansallismuseon kokoelmista, mutta olivat luoneet omaa pukufantasiaansa. Samalla nimimerkki kommentoi suhdetta historiantutkimukseen: ”Kun vertaamme, millaisin varoin maassamme tehdään sellaista perustutkimusta, jonka pohjalta ehkä jokin mielekäs ja mielenkiintoinen Rauta-aika voisi syntyä, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.” Samaan aikaan sarjaa kritisoitiin kansallisten myyttien romuttamisesta. Helsingin Sanomissa imatralainen H. Rautio valitteli sitä, että Väinämöisestä oli tehty puukkojunkkari, Ilmarisesta parraton vääränrahantekijä ja Lemminkäisestä mitätön miekkamies ja kysyi lopuksi: ”Onkohan kansamme edun mukaista, että tällainen muinaiskulttuuriamme halventava filmi esitettäisiin maamme rajojen ulkopuolellakin.” Väinön väkivaltaisuuteen puuttui niin ikään Marja Paavolainen ihmetellen, miksi juuri ne Kalevalan kohdat, joissa puolustetaan rauhaa – ja sanan voimaa – onkin käännetty päälaelleen.
Hämmennys kertoo Kalevalan merkityksestä symbolisena tekstinä. Vaikka tekijät kehottivat unohtamaan Kalevalan, unohtaminen oli mahdotonta. Väinö tulkittiin Väinämöisenä, Lemminki Lemminkäisenä. Toisaalta vertaaminen historiantutkimuksen tietoon aikakaudesta tapahtui siitäkin huolimatta, että tekijät korostivat historian merkitystä vain lähtökohtana. Kysymys historiallisten faktojen oikeellisuudesta on usein noussut esille menneisyyteen sijoittuvien fiktioiden kohdalla – siitäkin huolimatta, että tekijöiden tarkoituksena on ollut tehdä taiteellinen teos, joka puhuttelisi lukijaa ja katsojaa nykyhetkessä.
Kritiikki oli voimakkainta yleisönosastossa; tv-arvostelijoiden ja toimittajien kommentit olivat huomattavasti positiivisempia. Vaikka monet arvostelivatkin Holmbergin tyylilajia, viipyilevää kerrontaa ja spektaakkelimaisuutta, Rauta-aikaa kiitettiin rohkeudesta, tuoreudesta ja omaperäisyydestä. Kesällä 1982 Rauta-aika esitettiin Ruotsissa, missä se sai paljon kiitosta. Vuonna 1983 Rauta-aika palkittiin Prix Italia -palkinnolla. Ehkä elokuvan menestymisen mahdollisuudet olivat paremmat siellä, missä teosta voitiin katsoa avoimin mielin.
Haavikon Rauta-aika -runoelma
Jos tv-sarja hämmensi tunteita, Paavo Haavikon kirjallinen teos Rauta-aika sai varauksettoman positiiviset arvostelut. Turun Sanomissa Pirkko Alhoniemi tosin arveli, että Rauta-ajan suhteellisen yksinkertainen ilmaisu Haavikon aiempiin teoksiin nähden osoitti ”kansallisen televisioajattelun valtaa vivahteikkaan ja vapaiden assosiaatioiden varaan rakennetun runoilmaisun ylitse”. Sekä Helsingin Sanomien Pekka Tarkka että Aamulehden Markku Huotari pitivät tv-sarjasta pois jäänyttä Kullervon tarinaa kirjan vaikuttavimpana ja voimakkaimpana jaksona. Haavikon teoksen ristiriitaisuuksiin kuului sen luokittelemisen vaikeus: kirjaa kutsuttiin ”runoelmaksi” ja ”eepokseksi”, jopa ”romaaniksi, joka sulattaa sisäänsä kerrontaa, draamaa ja runoa”.
Arvostelijoista Pekka Tarkka kiinnitti eniten huomiota kirjan historiallisuuteen. Tärkeä juonne oli runoilijan oma asema, historiallinen rooli. Vaikka Haavikko – ja samaan aikaan tv-sarja – pyysi lukijoita ja katselijoita unohtamaan Kalevalan, käsikirjoittaja asettui itse Lönnrotin asemaan, ainakin siinä merkityksessä, että edeltäjä, 1800-luvun Kalevala, oli ollut nimenomaan Lönnrotin luomus. Lähtökohtana oli aiemman runoilijan teos. Tarkan mukaan Haavikko noudatti yllättävän pitkälle edeltäjänsä viitoittamaa linjaa, erityisesti henkilöt ja juonirakenne olivat lähellä toisiaan. Tosiasiassa Lönnrotin raaka-aineena käyttämät kansanrunot tarjoavat lukemattomia tarinallistamisen mahdollisuuksia. Johanna Pentikäinen on sittemmin osoittanut väitöskirjassaan Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina (2002), miten monitahoinen Haavikon suhde Kalevalaan on. Haavikko on toisaalta todennut tärkeyden pohjata näkemykset alkuperäisiin kansanrunoihin, mutta on toisaalta itse tukeutunut pääasiassa Uuteen Kalevalaan.
Toinen Pekka Tarkan arvostelussaan korostama historiallisuuden ulottuvuus liittyi Haavikon tulkitaan sammosta. Jo runoteoksessaan Kaksikymmentä ja yksi Haavikko oli tuonut esille ajatuksen siitä, että sampo oli väärän rahan paja, kolikkokone. Vaikka niin Haavikko kuin Holmbergkin korostivat taiteellista ydintä historiallisen kerronnan sijasta, Rauta-aika liitti Kalevalaan historiallisen tulkinnan. Rautakauden loppu, aika ennen ensimmäistä ristiretkeä, merkitsi siirtymää kohti rahataloutta, vaikka muutos olikin hidas. Ajatus siitä, että aineellista hyvää tuottava sampo olisi kolikonlyöntikone, on sinänsä looginen. Ennen muuta ajatus on kuitenkin symbolinen, sillä 1000–1100-lukujen historiallisessa todellisuudessa vauraus perustui kokonaan muihin asioihin kuin kolikonlyömiseen sinänsä. ”Väärä raha” on tulkinnalle avoin symboli.
Rauta-aika monumenttina
Rauta-ajan oli tarkoitus olla paitsi tv-draamaa myös monumentti, sukupolvensa Kalevala-tulkinta ja urakka, jollaiseen Yleisradio ei toista kertaa lähtisi. Seppo Knuuttila kirjoitti Karjalaisen kritiikissään, että ”uusien näkemysten monumentti” oli mahdollista rakentaa vain ”edellisten kuvitelmien raunioille”. Teoksesta tuli kuin tulikin monumentti, ainakin suomalaisen tv-historian perspektiivissä: se sinetöi samalla Yleisradion monopolin aikakauden. Pian tämän jälkeen alkoi televisiokulttuurin vähittäinen hajoaminen ja monenkeskeistyminen.
Mielikuva monumentista sopi Kalevala-teemaan erityisen hyvin. Olihan Elias Lönnrotin julkaisema runoeepos aikanaan tarkoitettu suomalaisen kulttuurin merkkipaaluksi ja virstanpylvääksi. Tässä on yksi Rauta-ajan paradokseista. Vaikka se suhtautui kriittisesti kalevalaiseen perintöön, se asettui perinteen jatkeeksi tarjoamalla nykykatsojalle epiikkaa monumentaalisissa puitteissa. Sarjan synnyttämä kiistely rahasta ei tätä taustaa vasten ole sivupolku vaan olennaisesti teemaan liittyvää. Lopputulos jäi kuitenkin vajaaksi. Niin Holmberg itse kuin monet arvioitsijatkin toivoivat, että Rauta-aika kasvaa kestäväksi elokuvalliseksi monumentiksi ja löytää ”oikean” paikkansa valkokankaalta, teknisesti arvoisessaan muodossa kunnollisena elokuvateatterikopiona.
Monumentaalisuuteen liittyy myös kysymys tyylikeinoista. Haavikko-arvostelussaan Pekka Tarkka kiinnitti huomiota Rauta-aika-kirjan homeeriseen viipyilyyn. Tarinan verkkainen edistyminen tai suoranainen toisto tuovat mieleen myös sen taiteenlajin monumentaalisuuden, jonka parissa tekijäryhmä oli aikaisemmin työskennellyt. Oopperalle ominaisen dramatiikan, paisuttelun ja tyylittelyn keinot ovat jättäneet jälkensä myös Rauta-aikaan. Tärkeän monumentaalisen ulottuvuutensa Rauta-ajalle toivat myös Ensio Suomisen näyttävät, kritiikeissä kiitosta keränneet lavasteet, erityisesti Pohjolan kylä.
Rauta-ajan vastaanotto sai kiinnostavan historiakulttuurisen lisän hankkeesta, joka tähtäsi Hämeenkyrön Pinsiöön pystytetyn Pohjolan kylän säilyttämiseen. Epäilemättä siitä oli tarkoitus tehdä Ensio Suomisen monumentti, mutta taustalla oli varmasti myös ajatuksia siitä, että tunnetun lavastajan työ oli tavoittanut jotakin olennaista keskiaikaisesta elämästä Suomessa. Hankkeen puuhaajaksi nousi Pinsiön metsästysseura, joka oli valmis vuokraamaan maa-alueen omistajalta, Nokialta, ja perustamaan turistinähtävyyden. Suomisella ei ollut mitään hanketta vastaan: ”Minulle on tärkeää vain, ettei paikkaa käytetä väärin. En halua paikalle sen enempää amerikkalaisia elokuvantekijöitä kuin MTV:n väkeä leikkimään kameroineen eksotiikkaa.” Lausunto korosti paitsi Suomisen tekijänoikeutta myös lavastusten kunnianhimoisuutta, joka oli kaukana viihteentekijöiden tusinatuotteista.
Rauta-ajan maisemiin liitettiin ”suomalaisen menneisyyden” aura, ja suunnitellussa Pohjolan teemapuistossa kävijät voisivat eläytyä paitsi menneen tv-sarjan elämyksiin myös siihen kovaan ja karuun maailmaan, jossa suomalaisten arveltiin vuosisatoja sitten eläneen. Pinsiön metsästysseuran ajatus elämysmatkailusta ja teemapuistosta oli aikaansa edellä. Samalla se oli museaalinen lisä Rauta-ajan monumentaalisuuteen, pyrkimys jättää fiktio eloon senkin jälkeen, kun esitykset televisiossa olivat jo päättyneet. Hanke ei kantanut, mutta epäilemättä fiktio on monin muin tavoin jäänyt elämään: juuri Rauta-aika tarjosi lukemattomille katsojille, niin vuonna 1982 kuin myöhemminkin, tien ulos Kalevalan tulkintoja aina 1930-luvulta asti kahlinneesta sisällöttömästä kansallismielisyydestä ja toisaalta sen vastareaktiona kehittyneestä yhtä lailla tyhjänpäiväisestä pakkoparodioinnista.