Tapio Tuomelan ooppera Äidit ja tyttäret
Tapio Tuomelan oopperassa Äidit ja tyttäret (1997–1999) Lemminkäinen lähtee Pohjolaan uutta naista etsimään, kun hän epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Hän päätyy Saareen ja rakastuu sisareensa. Sisar hukuttautuu huomattuaan maanneensa veljensä kanssa. Sukurutsan idea on ympätty oopperaan Kullervon tarinasta – myös alkuperäisten kansanrunojen eri toisinnoissa saman tarinan sankari voi olla eri.
Etsiessään tekstiä oopperaansa Tuomela ajatteli ensiksi sulautumaa Larin-Kyöstin näytelmästä Lemminkäinen ja Paavo Haavikon Lemminkäis-kohtauksista teoksessa Rauta-aika. Tuomelan kysellessä käyttöoikeutta Rauta-aikaan Haavikko tarjoutui mieluummin tekemään Tuomelalle kokonaan uuden libreton.
Oopperaa hallitsevat vahvat naiset – Lemminkäinen on teoksen ainoa mieshahmo. Mies on Tuomelan mukaan ”pelinappula, ja vain naiset tietävät, mitä tapahtuu. Tässä oopperassa miehet yrittävät ymmärtää naisen psyykeä.” Hän kuvailee naishahmoja arkkityyppisiksi:
Pohjolan emäntä on tyypillinen paha naishahmo, Lemminkäisen äiti puolestaan rakastaa poikaansa tukahduttavan omistavasti. Saaren emäntä tarkoittaa hyvää, mutta häneltä puuttuu voimaa estää pahaa tapahtumasta. Äidit ovat oopperan voimahahmoja, jotka käyttävät valtaa lapsiinsa.
Tyttäret taas himoitsevat Lemminkäistä mutta eivät saa häntä omakseen, koska Lemminkäinen on kyvytön päättämään, kykenemätön ratkaisemaan suhdettaan naiseen. Saaren tyttären hukuttauduttua jäljelle jääneet naiset kokoontuvat käymään oikeutta Lemminkäisestä. He tuomitsevat hänet pysymään Lemminkäisenä, pimeässä hapuilevana, ikuisesti.
Haavikon libreton ihmiskuva on raadollinen ja pessimistinen: Lemminkäisen äiti, jonka suhdetta poikaansa on pidetty aina äidinrakkauden ihannekuvana, hallitsee Tuomelan oopperassa poikaansa omistavasti ja kahlehtivasti: ”Kukaan muu ei ole sitä synnyttänyt. Kukaan muu nainen ei saa sitä heräämään, mutta minun sylissäni se herää! Minä synnytän sen toisen kerran, imetän sen kulkevaksi, hengittäväksi.” Tyttäret pelkäävät ja suorastaan vihaavat äitejään: ”Minä pelkään, että hän syö, nielee minut niin kuin hän minut synnyttikin!” He valittavat kohtaloaan – ”on vain yksi äiti, yksi tytär, meillä kaikilla on sama kohtalo: olla tytär, tulla äidiksi” – ja haluavat vapautua tästä ikiaikaisesta julmaksi kokemastaan kiertokulusta, haluavat vapautua toistamasta äitiensä katkeraa kohtaloa: ”Meistä ei tule ikinä sellaisia kuin teistä. Te saatte olla viimeiset tuota lajia.”
Lemminkäinen itse on tahdoton ja heikko viettien viemä mieshahmo, jota naiset pyörittelevät mielin määrin. Haavikon libretossa suhtaudutaan siten varsin kyynisesti tähän ”ikuiseen, arkkityyppiseen mieshahmoon.”
Tuomelan musiikki on vokaalisesti erittäin näyttävää ja ekspressiivistä, kiitollista laulettavaa, ja myös runsaan 30 hengen kamariorkesteria hän on käyttänyt virtuoosisesti ja värikkäästi. Teokseen liittyy lisäksi tapahtumia kommentoiva, tanssiva ja laulava naistrio, joka laulaa kansanomaiseen tapaan, suoralla äänellä ilman vibratoa ja osittain kansanmusiikin aiheita käyttäen. Sen osuuksista ei puutu rivouttakaan:
Nouse nokko, kaunis kyppö
nouse keppelehtimähän
tämän piian pillun päälle
tämän peipposen perälle.
Kalevalan merkittävimpiin uusiin tulkintoihin kuuluva Äidit ja tyttäret kantaesitettiin Kansallisoopperan Alminsalissa 6.11.1999. Tuomela sai oopperasta vuonna 2002 Kalevalaseuran tunnustuspalkinnon.
Kalevalan 150-vuotisjuhlavuoden juliste (1985).