Primitivismi, symbolismi ja kansallinen tyyli

Pariisissa hieman vanhanaikaisena pidetyn Aino-triptyykin jälkeen Axel Gallén käytti seuraavat vuodet perehtyäkseen siihen, mikä oli ajanmukaista. Tyylillisesti hän palasi aikaan ennen renessanssia; ajanmukaista oli ihailla quattrocenton ”primitiivejä”, kansanomaista taidetta ja käsityötä. Paul Gauguin kutsui postimpressionistista tyyliä myös ”abstraktiksi”. Se tarkoitti suuria väripintoja, luopumista kuvatilan illuusiosta, japanilaisen taiteen ihailua – kaikkea sitä mikä näkyy Gallénin myöhemmissä Kalevala-aiheissa.

Kalevalasta oli vihdoin tullut muodikas, niin muodikas että helsinkiläinen kauppias Salomon Vuorio tilasi vuonna 1896 kolmelta taiteilijalta Kalevala-aiheisia maalauksia tyylikkäästi paneloidun ruokasalinsa koristeeksi. Maalausten oli tarkoitus muistuttaa kansanomaista käsityötä, seinäverhoja. Taiteilijat valitsivat pohjakankaaksi hyvin karkeakudoksista pellavaa ja tekniikaksi temperan, jonka öljyväri oli syrjäyttänyt 1400-luvulla renessanssin aikoihin. Heidän aiheitaan olivat Sammon taonta ja Sammon ryöstö(Blomstedt), Väinämöisen soitto ja Lemminkäisen lähtö saaresta (Halonen) ja Sammon puolustus (Gallén). Rouva Vuorio ei kuitenkaan halunnut katsella ruokasalinsa seinällä Sammon puolustuksen kaltaista sotaisen hurjaa maalausta. Hän ei nähtävästi ollut valmis kestämään sitä edes osoittaakseen tuntevansa modernia taidetta ja arvostavansa sen primitiivisyyttä.

Kalevala-aiheinen taide kukoisti 1800-luvun lopulta 1930-luvulle kansallisen itsetunnon vahvistukseksi. Erityisesti 1890-luvulla taiteen tekemisen periaatteet ja taiteellinen ajattelutapa muuttuivat, kun ajatukset itsenäistymisestä ja kansallisvaltiosta vahvistuivat. Kysymys kansallisesta taiteesta ja sen merkityksestä nousi polttavana esille: ensimmäistä kertaa Suomessa kuvataiteilla ymmärrettiin olevan poliittista voimaa. Kansallisen taiteen ajateltiin peilaavan, legitimoivan ja tukevan poliittisia pyrkimyksiä: se nähtiin yhtenäisen kansakunnan ja siten myös kansallisvaltion perustamisen edellytyksenä sekä kansakunnan omakuvan luojana.

Akseli Gallen-Kallela (vuoteen 1907 Axel Gallén) oli vuosisadan vaihteessa Kalevala-taiteen kiistaton johtohahmo, joka vaikutti syvästi monen karelianistisen kuvataiteilijan tapaan käsitellä Kalevala-aiheita. Mutta niiden taiteilijoiden keskuudessa, joita Kalevala ei puhutellut, kaivattiin aiheita, jotka liittyisivät konkreettisemmin Suomen historiaan, kansaan ja poliittiseen tilanteeseen. Pariisissa opissa olleet taiteilijat olivat innostuneet symbolismista: realismi ja karjalaisen todellisuuden siirtäminen Kalevalan maailmaan ei enää tyydyttänyt. Taiteilijoiden oli vaikeata löytää ilmaisutapa, joka olisi soveltunut muuttuneeseen tilanteeseen eikä olisi vaikuttanut Gallénin teosten jäljittelyltä.

Pekka Halosen (1865–1933) teos Neiet niemien nenässä (1895) liittyy Gallénin Aino-tarunperinteeseen, mutta sen aihe ei ole kuitenkaan Halosen mukaan peräisin Kalevalasta vaan Jean Sibeliuksen sävellyksestä Venematka, jonka Ylioppilaskunnan Laulajat esittivät konsertissaan vuonna 1893. Teoksen hän maalasi kesällä 1985 Kivesjärvellä, minne hän päätyi karelianistisella pyhiinvaelluksellaan Pohjois-Karjalaan, Kajaanin, Ouluun ja Paltamoon. Matkalla hän koki luonnon voimakkaan esteettisenä, isänmaallisena ja kalevalaisena kokemuksena. Matka Nurmeksesta Sotkamoon sai hänet kuvittelemaan maisemaan Kalevalan henkilöt ja tapahtumat:

Jo aukenee eteemme mahtava näköala varhaisen kesäaamun herkässä valaistuksessa. Vesiä kaukaa kuin hopeisia vöitä, maita välillä ja taas vesiä, saariryhmiä ja salmia, peltoja ja niittyjä. Lemminkäisen maa! Olemme vielä Kullervon maassa, silmillämme ahmimme Lemminkäisen maata. Ja tätä kutsutaan yhteisellä nimellä Suomen maaksi. Mikä ihanuus! Tulkoot nyt kaikki tähän samalla kertaa: Väinämöiset, Ilmariset, Joukahaiset ja Pohjolan akat, sekä Sammon ryöstäjät että omistajat! Otan kaikki syliini, sillä he ovat minulle yhtä rakkaita.

Pyhiinvaellus päätyi Paltamoon, Oulunjärven takaiselle Kivesjärvelle, joka näyttäytyi hänelle ihanana Väinämöisen laulumaana. Siitä huolimatta, että Neiet niemien nenässä -teoksen esikuvana olivatkin Gallénin Kalevala-teokset, kyse oli ennen kaikkea aivan uudenlaisesta suomalaisuuden esittämisestä, jossa tärkeintä oli tunnelma ja maisema, ei minkään Kalevalan aiheen esittäminen sinänsä. Teoksessa luonto on kesäisen vihreä, elinvoimainen, rehevä, iloinen ja lempeä. Sen rinnakkaisteoksessa Vainolaista vastaan(1896) luonto on jyrkkine rantakallioineen ja korpimetsineen puolestaan seutua, josta vainolaisten tuhopolttojen savut kohoavat taivaalle. Venäläistämispyrkimykset kiristivät maan poliittista tilannetta, ja taiteilijat kokivat itsensä tärkeiksi uhatun kansallisen kulttuurin puolustajiksi.

Näiden töiden rinnalla Halonen teki myös mainitut Wuorion tilaamat Kalevala-aiheiset teokset: Väinämöisen soitto valmistui vuonna 1897 ja Lemminkäisen tulo Saareenvuonna 1899.

Pekka Haloselle taide oli luonteeltaan kansallista. Sortokauden tunnelmat kuvastuivat hänenkin teoksiinsa monin tavoin. Halosen helmikuun manifestin vuonna 1899 maalaama Erämaa on hyvä esimerkki siitä, kuinka sen ajan maalaukset uhkuvat kansallista voimaa, vaikka niissä ei olekaan Kullervoa kiroamassa. Erämaassa salskeat männyt kohoavat taivasta kohti, eikä niiden elinvoimaa himmennä edes metsäpalon mustaama runko. ”Kaatunut kelokin vaikuttaa käyrine oksineen siltä kuin se valmistuisi hyökkäykseen”, kirjoittaa Markku Valkonen.

Pekka Halosen kanssa samaan aikaan, 1890-luvun alussa, opiskeli Pariisissa Paul Gauguinin ateljeessa maalausta myös Väinö Blomstedt (1871–1947). He perehtyivät Gauguinin johdolla symbolismiin ja syntetismiin, mutta symbolismi ei purrut Haloseen ja Blomstedtillakin se jäi ohimeneväksi vaiheeksi. Syntetismi pelkistettyine muotoineen ja selkeästi rajattuine ääriviivoineen näkyy hänen kahdessa Kalevala-teoksessaan, Sammon taonnassa ja Sammon ryöstössä, jotka hän maalasi vuonna 1897 Wuorion karjalaista ruokasalia varten.

Blomstedtin teos Episodi Kalevalasta. Kullervo kaivertaa tammen runkoon (1897) on edellisten tavoin syntetistinen ja gobeliinimainen. Teoksessa Kullervo kaivertaa tammen runkoon sotaisia merkkejä tehtyään tyhjäksi setänsä Untamon yritykset hirttää hänet puuhun. Sommitteluun Blomstedt sai vaikutteita opettajaltaan Paul Gauguiniltä. Teos oli esillä mm. Taiteilijoiden syysnäyttelyssä heti valmistuttuaan, mutta nuorsuomalaisessa Päivälehdessä sitä luonnehdittiin pidättyväksi; ”jotain vielä on estämässä, ettei se oikein pääse vapaasti, voimakkaasti puhkeamaan esiin”. Tarunomaiset Kalevala-aiheet eivät puhutelleet nuorsuomalaisia: he kaipasivat taidetta, joka piirtäisi modernisti ja raikkaasti kuvan itsenäisestä kansakunnasta, sen historiasta ja poliittisesta tilanteesta.

 

---

Lyhennetty tietolaatikoista Riikka Stewen: R.W.Ekmanista ”primitiivien” Kalevalaan ja Ulla Piela: Pekka Halonen ja Väinö Blomstedt Kalevalan kuvaajina. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

SaveSave