Leinon kalevalaiset draamat
Eino Leino (1878–1926) oli kiinnostunut teatterista ja alkoi varhain kirjoittaa näytelmiä. Hän sovitti ja dramatisoi Lönnrotin eepoksesta kokonaisuuden nimeltä Kalevala näyttämöllä vuosina 1909–1910. Ainakin Aino esitettiin vanhalla Seurahuoneella 1910, ja tekstit julkaistiin kolmena vihkosena jouluksi 1911 ja kokonaisteoksena 1912. Leino esitytti sarjaa kesällä 1912 Seurasaaren Helkanäyttämöllään, mutta huonon menekin takia hanke oli pakko lopettaa.
Runoilija kirjoitti itse joukon aihepiiriin suoraan tai välillisesti liittyviä näytelmiä. Ensimmäinen on symbolistinen ”näytelmäruno” Tuonelan joutsen (sepitetty 1896, julkaistu 1898). Lemminkäinen tulee Tuonen virralle ampumaan myyttistä eläintä, taiteilijan haaveen symbolia. Hän joutuu kiistaan Pohjan paimenen kanssa, joka pyytää sankaria tappamaan itsensä, mutta tämä ei alennu tahraamaan miekkaansa likaiseen vereen.
Lemminkäisellä on eksistentiaalinen ja identiteettiongelma, Hamletin dilemma. Pitkässä monologissaan hän ilmaisee halunsa puhdistaa maailman synnit, eli hänessä on Kristuksen piirteitä. Sen jälkeen alkaisi idylli, jossa sankari eläisi äitinsä kanssa:
[– –] siellä kanssa äityeni,
armahani, harmahani,
eleleisin yksin vain,
tuuditellen tuskiain;
[– –] hiljaa lahden laulun soiden
äidin armaan sylihin
pääni raskaan painaisin;
hiljaa kulkis kutrejani
käden vienon viihdytys,
sammuis poltto poskiltani
verten kiiman kiihdytys, [– –]
Lemminkäinen haluaa Tuonen tytön ilmaisevan joutsenen lymypaikan. Vastoin tämän varoituksia hän ilmaisee tiedonhalunsa kuolemankin uhalla. Hän haluaa voittaa Tuonelan vallan ja saarnata uutta uskoa. Tuonen tyttö alkaa vietellä Lemminkäistä sulhasekseen hyvin aistillisin säkein. Hänessä on symbolismin mielihahmon, sankaria hyveen tieltä pois johdattavan femme fatalen piirteitä:
Sun koskena kiehuen kiehtoisin
minä helmani hehkuhun
ja syömeni voimalla syöttäisin
ja mahlani maidolla juottaisin
minä Tuonelan sulhoksi sun.
Näin leppien alla me lemmittäis
ja kaulaten lahtien kaartehet jäis.
Sankarin siveellisen kunnon pelastaa ilman kaarella hetkeksi näyttäytyvä Pohjan neiti, ihanteen symboli. Kun Tuonelan joutsen ilmestyy, paimen ampuu käärmenuolen Lemminkäisen rintaan. Paimen sanoo olevansa sankarin kaksoisolento:
Oman oli kähysi käärme,
oman syysi synkkä nuoli,
minäpä vain elosi varjo,
paimen töittesi pahojen.
Toisin kuin Kalevalassa paimen ei ehdi paloitella ruumista, koska äidin laulu alkaa kuulua – näyttämötekninenkin välttämättömyys.
Sota valosta
Viisinäytöksinen
Sota valosta ilmestyi
vuonna 1900.
Toisin kuin edellinen näytelmä, Sota valosta (1900) on viisinäytöksinen ison mitan teos runsaine henkilökuntineen. Prologissa Väinämöinen esittää poliittis-taloudellisen tilanteen historiallisesti vieraannutettuna. Kyse on kansallisesta olemassaolosta, mutta myös Suomea uhkaavasta vieraasta taloudellisesta ekspansiosta:
Yhä kasvaa kaupin voima
Osmon peltojen perillä,
miehet vierahat melovat
Suvantolan virran suilla.
Ruotus ruotsien kylässä
kohottavi kokkoansa,
juutit turkuja tekevät,
saksat maita matkoavat;
viel’ on valta Novgoroodin
iskevi idästä meitä,
konsa kalvoin, konsa kaupoin,
konsa naisin naurusuisin.
Kestääkö Suvannon saari
tyrskyjä ajan tulevan?
Keskeinen motiivi on taiteilijan halu uhrata itsensä suurelle asialle. Väinämöinen antaa laulujensa aikana helmiksi muuttuneet kyynelensä Marjatalle, joka on allegorisesti Suometar ja Kanteletar. Samalla laulajaylimys ottaa heimolaisiltaan valan palvella valoa, fennomaanista kansalaisuskontoa.
Näyttämölle ilmestyy Louhi, jonka valta on murrettu mutta joka juonittelee kaikin tavoin Kalevalaa vastaan. Hän on lappalaisjohtaja ja antaa suorastaan rasistisen selityksen Pohjolan rappiolle. Kun muukalaiset ryöstäjät ja verottajat ovat tulleet:
[– –] viistohon venähti silmä,
ennen suora, suon urohon,
polvi lynkäksi lysähti,
synkäksi sydän iloinen,
sylkäsivät Suomen urhot
Lapin miehen nähdessänsä.
Louhi ennustaa Suomen tuhon ja väittää Marjattaa Ruotsin Ruotuksen (kansanrunojen Herodes) makaamaksi. Raskauden tultua ilmi Marjatta pakenee pimenevältä näyttämöltä. Louhi saattaa ryöstää valon, koska sen ihanteellisen ylläpitäjän maine on turmeltunut.
Louhen ryöstettyä Ilmarisen ahjosta viimeisen hiilen seppä toteaa Väinämöiselle melankolisesti vanitatum vanitas -hengessä:
Turhuutt’ on ilot ja tuskat,
turhat taistot miehen mielen,
turhat luonnon luomisriemut,
turha ihmisen elämä.
Taideseppä on Väinämöisen tapaan luomiskykynsä menettänyt dekadentti taiteilija. Hänen uljas aikeensa takoa aurinkoa ja kuuta paremmat keinotekoiset valot on epäonnistunut. Kansa ei paina palkeita, ja pimeyden voima Louhi on varastanut luovan innoituksen symbolin. Virosta tullut vieras mies, Virokannas, julistaa jumalan kostoa, vaatii parannusta ja ennustaa Karjalan kuninkaan tuloa. Vain tämä voi vapauttaa päivän ja pelastaa Kalevan kansan.
Toisessa näytöksessä ollaan Ruotuksen talossa. Hänen vaimonsa Ruoja on katkera miehelleen olettaessaan tämän Marjatan lapsen isäksi. Mies ei ole tästä kiinnostunut, vaan esittää misogyynisen vuodatuksen symbolismin nietzscheläisen koodin mukaan. Nainen on matalasti ajatteleva olento, joka kahleena vetää miehen mukanaan tähän pienuuteen vieden hänen voimansa ja sankaripyyteensä.
Väinämöinen ja Ilmarinen ilmestyvät taloon neuvottelemaan sovusta kieliryhmien välille. Piika tulee ilmoittamaan Marjatan saaneen pojan ja tähden pudonneen Ruotuksen taloon. Kalevalan sankarit esiintyvät tässä itämaan tietäjinä. Eikä tässä raamatullisuudessa kyllin: Virokannas kuuluttaa olevansa korven ääni eli Johannes Kastaja, jonka jälkeen tulee suurempi profeetta. Ruotus vangituttaa hänet ja käskee tallirenki Tapanin surmaamaan Marjatan pojan, mutta tämä ilmoittaa äidin ja lapsen kadonneen. Betlehemin lastensurman ja Egyptiin paon motiivit ovat siis nekin näytelmässä mukana.
Kolmannen näytöksen alussa paimenet kertaavat jouluyön tapahtumat: kun he kaitsivat kedolla tarvaitaan, tähti putosi. Ääni kehotti heitä menemään Ruotuksen taloon katsomaan uutta kuningastaan. Samalla he epäilevät Väinämöistä petturiksi, koska ovat nähneet tämän Ruotuksen antama soihtu kädessä: hän on siis lainannut vierasta valoa ja myynyt maansa. Tämä on Leinon nuorsuomalaista kritiikkiä myöntyvyyssuunnan harjoittamaa kompromissipolitiikkaa kohtaan, jota se harjoittaa hallitusvallan kanssa.
Koominen hahmo Tapani tulee nyt karjalaksi murtavana laukkuryssänä kiihottaen jo ennestään kapinoivaa ja Ruotusta kuninkaaksi huutavaa kansaa. Lopulta kansa manaa kuolemaa Kalevan urhoille: tässä on allegorisesti esitettynä työväenliikkeen epäluotettavuus ja alttius kiihotukseen. Leino ilmaisi siten jo varhaisessa vaiheessa pettymyksensä sekä kansaan että karelianismiin, eikä suinkaan vasta suurlakon 1905 jälkeen, kuten useimmiten on esitetty. Symbolistisen sankarin ja roskaväen suhteessa on kuultavissa elitistisen massayhteiskuntateorian kaikuja.
Väinämöinen tulee Kalevan valomiekka kädessään. Hän toteaa olleensa houkka luottaessaan joukon ailahteleviin mielialoihin. Hän ilmoittaa lähtevänsä valon sotaan Louhea vastaan ja pyytää miehiä mukaansa. Aristokraattinen upseeri Lemminkäinen sanoo halveksivasti miesten karkaavan kotiin kuin lammaslauma. Näyttämölle sopivasti johtajalle jää sotaretkeä varten kourallinen uskollisia.
Neljännessä näytöksessä Väinämöinen tunkeutuu miehineen Pohjolan tupaan. Louhi ilmaisee valon olevan Väinämöisen sisimmässä: se vapautuu vain, jos mies väistyy uuden uskon tieltä. Eikä päivä pääse, ellei johtaja vietä yksin yötä Pohjolan tuvassa. Seuraa näytelmän symbolistisin episodi: erilaiset viettelykset kuin Pyhän Hieronymuksen kiusaukset vaivaavat Väinämöistä koettaen saada häntä mukaansa. Vasta Ainon kipeä muisto saa hänet kaatumaan ja pyörtymään. Hänen herätessään Ilmarinen ja Lemminkäinen kertovat päivän päästöstä.
Lemminkäinen havaitsee Väinämöisen vanhentuneen yhdessä yössä; hänen partansa ja hiuksensa ovat muuttuneet lumivalkeiksi. Sankari esittää varoituksen samaan tapaan kuin Helkavirsien I (1903) jumalien kanssa juominkeja pitänyt Tuuri:
Älköhön sinä ikänä
uros jääkö yksinänsä
yöksi Pohjolan tupahan!
Siellä hapset haalistuvat,
kuluvi elämän kulta,
kaikki kallehin katoopi,
mik’ antaa elolle arvon:[– –].
Viidennessä näytöksessä valojen takaisin saaminen on palauttanut idyllin: Väinämöinen nousee kansan kärjessä Päiväkummulle, soittaa kannelta ja laulaa elämän ylistystä. Kuuttaren neuvosta Marjatta löytää kadonneen poikansa suosta. Hän kysyy parannusneuvoa Väinämöiseltä, mutta tämä ei halua polvelleen ”porton” poikaa. Virokannas kastaa pojan ja pyytää tätä muistamaan pientä Suomen nientä. Väinämöiselle hän sanoo Kalevalaa siteeraten: ”Ohoh sinua, ukko utra,/ jop’ olet tuhmin tuominnunna!” Ailahteleva kansa tungeksii katsomaan nousevaa Kalevan päivää, joka ei enää ole tietäjäjohtajan, vaan uuden kuninkaan ansiota.
Airut tuo Ruotsin Ruotuksen ultimaatumin, jonka mukaan hän tarjoaa apunsa sillä ehdolla, että kalevalaiset luopuvat vanhoista jumalistaan ja uhraavat jouluyönä syntyneelle neitseen pojalle. Kansa tahtoo nousta aseisiin, mutta Väinämöinen on unohtanut Pohjolan pirtissä väkevät loitsusanansa. Hänestä ei ole ”uuden ajan myrskylöihin” – vanhasuomalainen puolue ei voi johtaa Venäjän vastaista liikettä. Hän kutsuu venettään jättäen Kalevalan loppua seuraten kantelensa perinnöksi ja lähtee kohti aurinkoa.
Ilmarinen ja Lemminkäinen rientävät sotimaan ruotseja vastaan kaatuen taistelussa. Ruotus ilmestyy ritarien ympäröimänä kädessään pyhä madonnalippu. Hän nimeää ritarit eli ruotsalaisen aateliston Suomen uusiksi herroiksi ja käskee kaatamaan pakanuuden merkit sanktioiden uhalla. Kansan seasta joku nopeaoppinen aloittaa näytelmän loppusanoiksi isämeidänrukouksen.
Leino käsittelee tässä ajankohdan tilannetta, tuomitsemaansa puolueriitelyä routavuosien paineessa. Allegoria on selvä: kuten esi-isät keskiajalla eivät osanneet puolustautua läntistä maahantunkeutujaa vastaan huonon johdon ja kehittymättömän yhteiskuntajärjestyksen takia, sama uhkaa nyt poliittisesti hajanaisessa Suomessa idän vaaran alla. Ruotsin sotilaallinen organisaatio on ylivoimainen hajanaisia suomalaisheimoja vastaan, ja sillä on kristinuskossa vahva uusi ideologia. Väinämöinen on voimaton ja rappeutunut vanhus, Lemminkäinen juopotteleva ja dekandentti nautintoihminen.
Ilkka Kuusisto on säveltänyt Leinon näytelmän pohjalta samannimisen oopperan, joka valmistui vuonna 1980.
Karjalan kuningas
Uusien helkavirsien julkaiseminen vuonna 1916 innoitti Leinoa jatkamaan kalevalamittaista luomista. Vuonna 1917 ilmestyi runonäytelmä Karjalan kuningas. Vaikka se Venäjän vallankumousten ja Suomen itsenäistymisen tienoilla ei näennäisesti ollut kovin ajankohtainen, se puhuu etäännytetysti aktuaaleista ongelmista. Näytelmä on myös dramaattisesti varsin onnistunut. Teos osoittaa Leinon uudistaman kalevalamitan toimivan helkavirsien lisäksi myös pitkässä näytelmässä vallan hyvin.
Päähenkilö Lemmes on löytölapsi. Tietäjä Turo on aikanaan tavannut hänet salaman surmaaman tuntemattoman naisen vierestä. Lapsi on Ukon merkitsemä, sillä salama on piirtänyt hänen rintaansa riimunsa, samaan tapaan kuin näytelmässä Sota valosta putoava tähti on merkinnyt Marjatan pojan, Karjalan kuninkaan. Lemmes on kasvanut Turon ja hänen vaimonsa Tarjan hoivissa ja näiden tyttären Helkan kasvinkumppanina. Pojasta on tullut syntyperänsäkin taustalta poikkeusyksilö, olemassa olevaan tyytymätön filosofinen uneksija. Teosofisen ajattelutavan mukaan hän on ns. vanha sielu, joka on monesti jälleensyntynyt:
[– –] kuin ois jo elänyt ennen,
tuhat kertaa täällä käynyt,
näitä tähtiä tähynnyt,
nähnyt näitä ihmisiä.
Avausmonologissaan Turo ilmaisee toisenkin pulman. Helka ei huoli sulhasia; hän ottaisi Lemmeksen, jollei pitäisi tätä veljenään. Turo ei ole vielä ilmaissut nuorille asioiden todellista laitaa. Vaikka nuorten rakkaus ei ole biologisesti rutsaista, se on sitä sosiaalisesti, koska he pitävät toisiaan lihallisina sisaruksinaan.
Näytelmän toinen ongelma on poliittinen, ja tässä on peitetysti esillä vuoden 1917 tilanne. Turo deklamoi karsikkokuusten puhuvan:
Kauan on Kaleva kuollut,
maannut maassa Ukrin mahti,
virunut Vipunen yössä,
ammoin lähti Väinämöinen,
heitti heimonsa omansa
orjaksi isäinsä maalle, [– –].
Runonäytelmä Karjalan kuningas ilmestyi vuonna 1917.
Eletään postkalevalaista aikaa, josta muinaissankarit ovat kuolleet. Kysymys Karjalan uudesta kuninkaasta on asetettu, ja vastaus annetaan alusta pitäen. Problemaattinen sankari, Ukon poika Lemmes on tähän tehtävään valittu, vaikkei itse sitä tiedä. Hän painiskelee Kullervon tavoin vain yksilöllisen pulman kynsissä.
Toisessa näytöksessä Lemmes tapaa sotapäällikkö Sorjon, joka intoilee maassa virinneen vapauden kohun takia. Vihollinen on hävittänyt puolustuslinnat ja uhkaa koko maata. Leinon suursuomalaisten ideoiden mukaisesti tätä vapauden hetkeä ovat odottaneet itkut ja virret Inkeristä, Virosta, Karjalasta, Lapista, Turjan mailta, Kuurin- ja Liivinmaalta. Myöhemmin Turo kertoo Lemmekselle, kuinka Kalevan haahdet ja Suomen ratsut liikkuivat Vienassa, Väinällä, Juutinraumassa ja Saksan salmissa. Mutta rutsa ja veljesvaino sortivat Kalevan lasten vallan. Kansa hajaantui Venäjän virroille, Turjan tuntureille, Permin soihin, Liettuan rämeisiin, Pihkovan matalille maille, Novgorodin noroihin, Nevan saarille ja usvaisen Uralin taakse. Tässä on runollisena tiivistyksenä alkukotiteoria ja käsitys uralilaisen kantakansan levittäytymisestä postglasiaaliselle vyöhykkeelle Pohjanmereltä Uralille.
Sorjo ilmaisee Lemmekselle rakastavansa Helkaa ja aikovansa kosia sotaretken päätyttyä, jolloin hän olisi osoittautunut Turon suuren suvun arvoiseksi. Mustasukkainen Lemmes ilmaisee kaksin ollessaan tunteensa Helkaa kohtaan ja saa yllättäen vastatunnustuksen. Tässä on näytelmän eroottinen peripeteia: sisarukset ovat valmiit insestikiellosta huolimatta rakastamaan toisiaan. Postkalevalaisena aikana on edistytty huomattavasti Kullervon ja sisaren katkerasta kokemuksesta.
Sotajoukon lähdettyä Lemmes ilmaisee monologissa pasifisminsa teosofian pohjalta. Hän on kasvanut yli kansallisuusrajojen rakastamaan ihmiskuntaa. Hän ei vakaumuksensa mukaisesti hyväksy ihmisen tappamista. Sorjon tapaisten upseerien on helppo taistella; heillä on selkeä vihollisasetelma. Lemmeksen kaltaisella problemaattisella yksilöllä on vaikeampaa, koska hän ymmärtää molempia osapuolia ja kohoaa taistelujen yläpuolelle pro principia humanitatis.
Tarja-äiti päästää Lemmeksen insestisestä syyllisyydestä kertoen asian oikean laidan, mutta se aiheuttaa miehelle Oidipuksen alkuperäongelman. Turo kertoo hänen olevan Luojan, Ukon, Äijön siittämä ja mannun synnyttämä Karjalan kuningas, vapaan Suomen valtias. Eli hänessä on Kristuksen piirteitä. Tietäjä agitoi Lemmestä vapauttamaan maansa. Jotta Lemmes ei jatkaisi pasifistista vastusteluaan Leino antaa epämääräisen vihollisen ryöstää rakastetun Helkan, ”Suomi-neidon”. Lemmes vaihtuu hetkessä teosofisesta uneksijasta raivoisaksi kostajaksi.
Helkan vapauttaminen tapahtuu epädramaattisesti näytösten välisessä ellipsissä. Neljännen näytöksen alussa äiti ja tytär keskustelevat. Helka kertoo raakalaisen raahanneen hänet kohti Himoilan korpea, kun Lemmes ilmestyi tappaen vihollisen. Tytär kertoo Lemmeksen kuiskineen häistä, kunhan palaa sotaretkeltä, jonka johtoon hän kuninkaana aikoo astua. Äiti kehottaa Helkaa ajattelemaan Sorjoa, jolle luonnonmukaisemmin soisi tyttärensä vaimoksi. Tytär ei halua ajatella aviota verisen sulhasen kanssa, mutta tällaiseksi on muuttunut myös Lemmes. Niinpä hän kertoo kuoleman kaipuustaan. Aluenjärven joutsenet ovat kutsuneet häntä mukaansa. Tämän myyttisen veden perustana on kristillisen tradition Kuollut meri; kansanrunoudessa se esiintyy erityisesti loitsuissa. Kalevalan Ainon kohtalo toimii tässä prolepsina, ennakkomerkkinä.
Airut tulee kertomaan sotauutisia. Sorjon johtamat joukot olivat jo kärsineet tappion, kun Lemmes ilmestyi Kalevan miekka kädessä vakuuttaen esi-isien, Virokannaksen, Kalevan, Ilmarisen, Lemminkäisen ja Väinämöisen nousseen kuolleista osallistumaan taisteluun. Hän loitsi vihollisen kotiinsa Aasian ja orjuuden ikiaroille. Airut kertoo joukkojen olevan palaamassa mutta Lemmeksen olevan haavoittunut. Näkijäksi muuttunut Helka torjuu monologissaan veriset miehet ja toivottaa ruton ruhtinaille, kuoleman kuninkaille. Lemmeksen pasifismi on siirtynyt hänelle.
Karjalan kuningas kehottaa Turoa ottamaan Kalevan miekan takaisin; se on hänelle liian raskas. Mutta tietäjä pyytää häntä pitämään sen, koska se merkitsee Väinämöisen virsiä, Ilmarisen väkeä, Lemminkäisen ja Kullervon maata, Untamon muistoa eli suomalaista kulttuuria. Leino viitannee tässä itsenäistyvän maan tarpeeseen pitää armeijaa suojanaan. Lemmes ei tätä halua, vaan esittää Turoa tilalleen Karjalan kuninkaaksi. Tämä ottaa näennäisesti vastustellen tehtävän vastaan, mutta luovuttaa aseen sotilaalle, Sorjolle. Tämä tuo turman sanoman: Helka on heittäytynyt Aluenjärveen. Puhuteltuaan Suomen sulhoja Lemmes kaatuu veren pulputessa:
[– –] tule ei vaivatta vapaus,
eipä kuorman kantamatta,
eipä uhrin antamatta,
valloille elon ja kuolon.
Itse-uhri on ihanin -.