J. H. Erkon trilogia ja Kansallisteatterin avajaiset

1890-luvulla Kalevala nousi keskeiseen asemaan usean taiteen alueella, ja eepos alkoi kehrätä ympärilleen sitä sekundaarikulttuuria, joka myöhemmin on voitu tunnistaa ”karelianismiksi”. Samalla aihepiirille annettiin ajankohtaisia ideologis-poliittisia merkityksiä. Kirjallisuudessa ensimmäinen merkittävä tulkitsija oli nuorsuomalainen realisti J. H. Erkko (1849–1906). Hän otti näytelmätrilogiassaan Kalevalanmyöhäisfennomaanisen poliittisen tulkinnan kohteeksi.

Trilogian ensimmäisen näytelmän, Ainon (1893) esipuheessa hän sanoo pysyttelevänsä todenmukaisuudessa. Tämä realismiin vivahtava periaate näkyy siinä, että näytelmän henkilöt Väinöä myöten ovat tavallisia ihmisiä, eivät jumalia tai edes šamaaneja. ”Runo viidessä näytöksessä” seuraa Kalevalan juonta melko tarkasti. Probleemaksi on yleensä määritelty realisteja puhutellut naiskysymys: näytelmän mieshenkilöt vanhasta nuoreen väheksyvät naisia, näiden puheita ja kulttuuria. Aino kärsii myös sisäisestä konfliktista tuntiessaan rakkautta veljensä Joukon asetoveria Kirriä kohtaan, mutta toisaalta vierasheimoisen Väinämöisen loisto ja laulutaito houkuttavat häntä.

Tärkeämpänä voi kuitenkin pitää kansalaissovun ajatusta. Ainon vanhemmat haluavat kaupata hänet Väinölle rauhan ja heimosovun takeeksi. Miljöö on Suomi heimosotien sankariaikana. Erkko yhtyy siten Kalevalan historialliseen tulkintaan. Muutamista Lappiin viittaavista merkeistä huolimatta heimokonfliktiasetelma on asetettava hämäläisen peltoviljelyn sekä savolaisen erästys- ja kaskikulttuurin väliseksi. Savolaisiksi tulkittavilla joukolaisillakin on vankat talot, vaikka Vanha Jouko ja muutamat nuoremmat miehet kaihoavat entistä riista- ja kalastusaikakautta.

Kullervon (1895) miljööviite on sama kuin Ainossa. Nyt heimosodat ovat selvemmin kansallisia, koska pohjana on veljesriita. Erkko seuraa tässäkin pääkohdin Kalevalan Kullervo-runojen juonta, mutta kansoittaa näyttämön monenlaisella lisähenkilökunnalla. Realististinen yleisote näkyy mm. siinä, että yhdessä dramaattisimmista kohtauksista, Ilmarin emännän surmassa, Kullervo ei käytä Kalevalasta tuttuja šamaanintaitoja muuttaakseen lehmiä pedoiksi vaan tappaa Ilvoksi nimetyn emännän kylmästi nuolella.

Jälkireseptio on tulkinnut näytelmän käsittelevän kirjoitusaikanaan esiin noussutta ”työväenseikkaa”. Yksilöllisenä kapinallisena Kullervosta ei kuitenkaan ole kansanjohtaksi, suomalaiseksi Spartacukseksi. Erkko oli mukana 1890-luvun alun esisosialistisessa nuorsuomalaisvetoisessa työväenliikkeessä mm. suosittuna puhujana, ja hänen ajattelussaan oli ei-marxilaisen sosialismin piirteitä. Hän kammoksui ulkomaiden veristä luokkataistelua ja odotti sivistyneistön voivan hillitä nousevaa työväenluokkaa. Sortokauden alkaessa hän toivoi kansan pysyvän yhtenäisenä, mutta edellytti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Asennetta heijastellee näytelmän ”hyvä” herrahahmo, sävyisänä ja sovittelevana liberaalina kuvattu seppä Ilmari.

Myös tässä näytelmässä Erkolle onnistuvat parhaiten eroottiset viritykset, mutta ne ovat Ainoa paljon moniulotteisemmat. Kullervo on korea poika, ei Aleksis Kiven Kullervon tapainen otsaan polttomerkitty groteski hahmo. Häneen ovat kiintyneitä niin Ilmarin sisar Anja kuin Pohjolan tyttären mukana tullut juonitteleva orjatyttö Illi. Ensimmäinen ”luokkajännite” syntyy orja Kullervon halutessa Anjaa, joka vapaana naisena hänet ensin torjuu tunnustaen kiintymyksensä liian myöhään. Kullervo on ehtinyt tietämättään pitää sisarensa.

Ken sun tielleni kuletti,
Outona, odottamatta?
Kuka nostatti himoni?
Miks’ en inhonnut sinua?
Miksi muita en himoinnut?
Olenko ma tekoni,
vapaudessa valmistunut? Orjan leima on minussa!
Minut myrkytti elämä:
Minä myrkytän elämän.

Untolan hävittämisen jälkeen seuraa dialogi, jossa vastakkain ovat kostonsa turhuuden oivaltanut Kullervo sekä jo aiemmin todelliseksi työväenjohtajaksi osoittautunut Kotro. Hänen mukaansa:

Sotia kävimme siksi,
Että rauhan voittaisimme
vapaudelle, työnteolle,
Onnelle ja nautinnolle
Suomen viljelys-aloilla.

Totaalisen negatiivinen sankari Kullervo ei voi johtaa kansaa rauhan töissä; hän on vain tuhoaja. Menetettyään itseluottamuksensa Kullervo kärsii tappion taistelussa Väinön, Ilmarin ja Kaukon johtamia kalevalaisia vastaan. Tämä jatkosota on Erkon omaperäinen muunnelma, jota ei muissa Kullervo-versioissa ole. Tultuaan sisarenturmelupaikalle Kullervo syöksyy myyttiä seuraten miekkaansa.

Loppukohtaus sujuu kansalaissovinnon merkeissä. Väinö käskee kantamaan nuoren sankarin ruumiin pois kuin Hamletin ja haudata hänet koskenmyrskyn rannalle. Jyrkkä oikeistolainen Kauko vaatii kovuutta orjia kohtaan. Liberaali Ilmari vakuuttaa katuen, että hän kohtelisi Kullervoa paremmin, jos toiste hänet tapaisi. Eli erehdyksistä ja virheistä voi oppia. Suurlakon 1905 ja vuoden 1918 asetelmat ovat tässä allegorisesti jo ennakolta näyttämöllä.

Tämä fennomaaninen julistus vetosi kansalliseen yksimielisyyteen alkavan venäläistämiskauden oloissa. Vielä selvemmin konsensukseen suuntautui trilogian kolmas näytelmä, Pohjolan häät (1902), jonka Suomalaisen Teatterin johtaja Kaarlo Bergbom oli tilannut Erkolta uuden teatterirakennuksen ja samalla nimeltään Kansallisteatteriksi muuttuvan teatterin vihkiäisnäytelmäksi. Avajaisesitys oli 9. 4. 1902. Rooleissa olivat ajan johtavat tai nousevat suomenkieliset näyttelijät: Väinönä Benjamin Leino, Ilmarina Axel Ahlberg, Lemminkäisenä Aarne Riddelin (myöh. Orjatsalo), Immona Iisakki Lattu, Louhena Mimmi Lähteenoja, Pohjolan isäntänä Adolf Lindfors, Ailana Elli Tompuri jne.

”Kolminäytöksinen runo” alkaa kansanperinteen mukaisella kollektiivisella tuppikosinnalla huipentuen siihen, että Ilmari tunkee jykevän puukkonsa Pohjolan tyttären Ilvon tyhjään tuppeen. Näyttämöllä parveilee monenlaisia luonnottaria ja muita olentoja; juhlanäytelmässä piti olla runsaasti henkilöitä, koreata puvustusta ja tanssia. Kuitenkin jo ensi näytöksen, ”Kihlajuhlan” alussa viitataan ajankohtaiseen poliittiseen ilmastoon, ”routavuosiin”. Paimenet puhuvat tulossa olevasta takatalvesta, usvasta joka sammuttaa sanat ja vangitsee aatokset.

Pohjolan häät tarkastelee allegorisesti myöntyvyyssuunnan ja perustuslaillisuuden välistä linjariitaa. Helmikuun manifestin jälkeisessä tilanteessa Erkko esittää nuorsuomalaisen tuomion suomettarelaiselle politiikalle:

Missä mies on meltorauta,
Siellä naisessa terästä.
Missä urhot on utua,
Hentoa ja häilyväistä,
Siellä kokko, kyy nokassa,
Keikahtavi kynsinensä,
Rintahan ripeän naisen,
Ettei mieheys menisi
Maasta, vaikka miehistämme [– –]

Oireellisesti tämän repliikin sanoo Aila, Pohjan nainen joka Louhen sukuisena on valmis astumaan miesten tilalle. Tämä Pohjolan naisten ”feministinen” toiminnallisuus on motiivi, joka toistuu myös Ilvon kohdalla. Kun Ilmari ylistää miekan töiden sijasta ahjoa ja auraa, Ilvo toteaa rauhan olevan miekanterän varassa. Hän on siis äitinsä kasvatuksen mukaisesti valmis rautarouvaksi. Liberaali leskimies Immo toivoo Ilvosta ja muista Pohjolan tyttäristä mieheyttä Kalevalaan. Konservatiivi Väinö kauhistuu ajatusta. Naisella on hoivaajan asema poliittisissa projekteissa:

Joko nyt meidän miesväestä
Teräs tyyten on kulunut?
Suonten malmiko lopussa?
Pohjan immetkö apumme?
Anna, armias jumala,
Naisten äidiksi kyetä
Rautaisillekin uroille.
Elä tee tytöistä miestä
Eläkä naista miesväestä!

Kun Erkon näytelmistä haluaa etsiä naiskysymyksen problematiikkaa, sitä on juuri tässä, ei niinkään Ainossa.

Ilvo edustaa kalevalaiseksi muutettuaan aktivismia:

– Kasva, kansa,
Myrskylinnuksi merelle,            
Jota ei yletä kotka,
Tullessa tulisen hetken;
Joka ei masennu maahan
Kohtalojen kolhinnasta.
Itse käske kohtaloa.
Sallimuksen sarvipäisen
Riistä ohjakset käsistä.
Kuole ennenkuin matelet!

Kotka, Venäjän vaakunaeläin, oli jo useasti allegorisoitu vaaran merkiksi (Eetu Iston Hyökkäys Helmikuun manifestin jälkeen 1899, Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus 1900 jne.).

Kalevalaisten suurin heimosovun kyseenalaistaja on peltomies Pellervo. Hän epäilee sulhasmies Ilmaria myöntyvyyssuunnan edustajaksi: ”Tämäkö Suomessa sopua: / Hyväillä hävittäjäänsä!” Louhi asettuu tässä ajankohtaisesti Venäjäksi. Ilvon voi tulkita myös venäläiseksi virkakoneistoksi Suomessa, kenraalikuvernööriksi. Louhi käskee häntä vaalimaan omaa etuaan, mutta Ilvo tietää Väinön kansan vaativan oikeutta. Kalevalaiset ovat vapaita, eivät orjajoukko:

Noin sun orjasi tekevät.
Toisin on Kalevan kansa:
Väinö kansan kun herätti,
Sillä monta on halua,
Monta pystypyrkimystä,
Äimäpäistä, äksyjäkin,
Kuin katajan neulasia.
Kansa, lahkoihin jaettu,
Kuka on väkeä Väinön,
Kuka Ilmarin omia,
Taikka Kaukon kalpaveikko,
Kiistelevät keskenänsä,
Veli veljeä vihaten.

Viite koskee ajankohtaisia poliittisia kiistoja kieliryhmien ja suomalaisen puolueen fraktioiden välillä. Ilvon läksiäisissä Väinö ylistää Ilmaria, joka on ahjonsa rakkaudella, samponsa loistolla liittänyt Pohjan ja Kalevan kansat. Sampo ei tässä ole ihme-esine, vaan aineellinen työ, vaurastuminen, edistys, henkinen valistus ja mielenjalostus. Parannus alkaa sisäisesti ja säteilee ulkoisiin oloihin. Idealismissaan Erkko joutui ristiriitaan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen kanssa, joka Forssan puolueohjelman 1903 myötä suuntautui selkeästi sosialismiin. Myös tässä näytelmässä Erkko antaa loppupuheenvuoron Väinölle:

Vasta, kun on kunkin meistä
Sampo juurtunut povessa,
Kun sen itse valloitamme
Työllä, vaivalla, verellä –
Silloin se on onnentammi,
Ylösversova, vakava,
Lemmenlehviä jakava,
Eikä Louhi sit’ anasta. –
Joka joukko! Kaikki kansa!
Heimot, lahkot! Lähtekäämme
Käsitysten, veljetysten
Sammon valloitussotahan!

J. H. Erkko oli leimallisesti lyyrikko; näytelmäkirjailijana hän ei ollut yhtä vahva. Tämä näkyi myös Jean Sibeliuksen pyydettyä häneltä oopperalibrettoa, työnimeltä ”Veneen luominen” vuonna 1893. Erkko sommittelikin yhdessä säveltäjän kanssa Kalevalan Väinämöisen veneenveisto -episodin pohjalta lyhyen käsikirjoituksen. Sibeliuksen näytettyä sitä Kaarlo Bergbomille tämä totesi sen kovin vähän dramaattiseksi: siitä puuttui traaginen tai muu konflikti. Niinpä hanke jäi kesken. Hervottoman Ainon kantaesityksen keväällä 1893 olisi ehkä jo pitänyt varoittaa Sibeliusta.

 

---

Lyhennetty Kari Sallamaan artikkelista Kalevala sanataiteessa 1860–1935. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.