Kuka kuuluu kalevalaiseen kansaan?
Ketkä oikeastaan muodostavat kansan, jonka muinaisista ajoista Kalevalan esitetään kertovan? Ketkä kuuluvat kalevalaiseen kansaan? Ja miksi juuri he? Maamme kirjassa rakennetaan kansallista identiteettiä määrittelemällä suomalaisuuden erityispiirteitä ja suomalaisille ominaista kansanluonnetta. Rajaa vedetään ennen kaikkea naapurikansoihin ruotsalaisiin, venäläisiin ja virolaisiin sekä maassa asuviin vähemmistöihin, erityisesti lappalaisiin (saamelaisiin), ortodokseihin, juutalaisiin ja mustalaisiin (romaneihin).
Zacharias Topieluksen Maamme kirjassa Suomen kansa rajataan silloisten Suomen suuriruhtinaskunnan rajojen mukaisesti, eikä esimerkiksi karjalaisia koskevassa lukukappaleessa mainita Venäjän puolella asuvia karjalaisia. Tämä on huomattavaa siksi, että Topelius on tunnettu näkemyksestään, jonka mukaan Suomen itärajan tulisi kulkea Laatokalta Vienanmereen ulottuvaa ”luonnollista rajaa” pitkin. Kansakoulun oppikirjaan tällaisen näkemyksen esittäminen ei sellaisenaan sopinut, mutta Venäjän puoleisen Karjalan kytkeytyminen suomalaisuuteen tulee kuitenkin esiin Topeliuksen kuvauksessa Kalevalan runojen keruusta. Maamme kirjassa Lönnrotin kerrotaan keränneen näitä suomalaisista sankareista kertovia suomalaisia kansanrunoja sekä Suomen että Venäjän Karjalasta. Kalevalalla ja kalevalaisilla muinaisuuskuvilla oli Topeliuksen historiapolitiikassa olennainen merkitys koko Suomen kannalta, sillä ne tulkittiin kansallisen historian osoitukseksi ja valjastettiin tukemaan kansakunnan modernisaatiota – luomaan jatkumoa taakse jääneestä muinaisuudesta kehittyneempään nykyisyyteen ja moderniin tulevaisuuteen. Venäjän karjalaisilla ja muilla Suomen kielisukulaisilla oli suomalaista kansallista identiteettiä pönkittävä vaikutus myös toisessa mielessä: Topelius sijoitti ajatuksen ”poliittisesta lapsuudesta” nimenomaan Karjalaan, johon verrattuna Suomen kehittyneisyys ja valtionmuodostuskyky näyttäytyivät selvästi parempana. Kuten Maamme kirjassa Suomen kansan tehtävästä todetaan: ”Ja Jumala on asettanut tämän kansan esimerkiksi ja opettajaksi monille köyhille heimokansoille”.
Maassa asuvista vähemmistöistä saamelaiset saavat kirjassa laajimman esittelyn. Näkemyksessään, joka ei poikennut juurikaan tuon ajan muiden oppineiden näkemyksistä, Topelius ei katsonut saamelaisten kuuluvan Suomen kansaan sen enempää poliittisesti, sosiaalisesti kuin väestöllisestikään. Maamme kirjassa saamelaiset esitellään ennen kaikkea sukulaiskansana. Poikkeuksena on kuitenkin Pähkinäsaaren rauhan jälkeistä aikaa kuvaava luku, jossa kerrotaan viiden aiemmin keskenään vihamielisen kansan alkaneen vähitellen ”sulaa yhdeksi kansaksi”. Nämä kansat olivat karjalaiset, hämäläiset, kainuulaiset, ruotsalaiset ja lappalaiset, joista ” […] kasvoi vähitellen nykyinen Suomen kansa, joka ennen oli ollut olemassa ainoastaan pirstaleina.” Muiden liittyessä elämään ”rakkaudessa ja sovinnossa” keskenään kerrotaan lappalaisten kuitenkin jääneen ”enemmän erilleen kaukaisen asuinpaikkansa tähden.”
Maamme kirjassa ainoastaan maassa asuvat juutalaiset ja mustalaiset rajataan selväpiirteisesti ja jyrkästi muusta kansasta erilleen. Uskonnollisesti motivoitua tulkintaa edustaen Topelius kertoo juutalaisten olevan tuo merkillinen kansa, ”[…] joka muinoin oli Jumalan kansana, kunnes Jumalan rangaistus kohtasi heitä”. Mustalaisilla taas kerrotaan olevan hevosten vaihtajina ja varkaina huono maine. Yhteisiin arvoihin ja tavoitteisiin sitoutumisen puutteen vuoksi nämä ryhmät rajataan Suomen kansan ja modernin suomalaisuuden sivistysprojektin ulkopuolelle. Koulunkäynnin osalta erityisesti monet romani- ja saamelaislapset jäivät myös vuoden 1921 jälkeen oppivelvollisuuskoulun ulkopuolelle. Näistä ryhmistä pääasiassa vain perheestään ja kulttuuristaan erotetut, kasvatus- ja sisäoppilaitoksissa suomalaistettavat lapset kävivät säännöllisesti koulua. Juutalaisten oma kansakoulu aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1893. Tätä ennen juutalaislapsilla oli mahdollisuus saada alkeisopetusta ylempään koulutukseen lähinnä lähetystyöstä innostuneiden käännytyshenkisten kristittyjen perustamissa kouluissa Turussa ja Helsingissä.
Topeliuksen suhtautumisessa juutalaisiin ja romaneihin sekoittuu ylenkatse ja myötätunto. Köyhinä maanpakolaisina ”tulee meidän sääliä heitä”, mutta he toimivat samalla varoittavana esimerkkinä: ”[…] sillä Juutalaisista ja Mustalaisista opimme me tuntemaan, kuinka suuri onnettomuus on olla isänmaata vailla. Silloin on ihminen niinkuin aavalla merellä: hän ei näe rantaa, ei löydä satamata. Hän elää ja kuolee vieraana maan päällä”. Maamme kirjan edustamassa kansallisuuspolitiikassa keskeinen kansakuntaan kuulumisen kriteeri on tietoisuus siihen kuulumisesta ja tästä seuraava halu tehdä työtä lainkuuliaisesti isänmaan hyväksi. Kansan tulisi olla kuin ”yksi mies, sydän kiinnitettynä isänmaahan”. Juuri tällainen kiinnittymisen puute leimaa kuvausta juutalaisista ja mustalaisista. Maamme kirjan ensipainoksen ilmestyessä vuonna 1875 Suomessa arvioidaan oleskelleen noin 700 juutalaista, joiden ”kiinnittymistä” maahan rajoitti radikaalisti myös lainsäädäntö. Vuoden 1858 asetuksen nojalla periaatteessa vain juutalaiset entiset sotilaat saivat tietyin tarkasti rajatuin ehdoin oleskella maassa, muutoin voimassa oli vuoden 1782 juutalaisohjesääntö, joka kielsi juutalaisten asumisen Suomessa. Maamme kirjassa verenperintö ei kuitenkaan ole kansakuntaan kuulumisen kannalta olennainen kriteeri. Rotuopillisten näkemysten vastaisesti Topelius painottaa kaikkien kansakuntien saaneen alkunsa useista alun perin toisilleen vieraista kansakunnista ja korostaa, että myös Suomessa harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ettei heidän suvustaan jonkun suonissa olisi virrannut ”eri kansakuntain verta”.
A. Danningin kuvitusta Maamme kirjan 54. painokseen vuodelta 1954, WSOY.
Maamme kirjassa jäävät hyvin vähälle huomiolle sekä ylimmät että alimmat kansankerrokset: säätyläistö mainitaan kansanluonteen kuvauksissa vain ohimennen, ja torpparit, köyhälistö ja työläiset jäävät näissä yhteyksissä kokonaan huomiotta. Topeliuksen kansa on nimenomaan talonpoikainen, ja kirjan kansankuvaukset ovat leimallisen maskuliinisia. Myös kirjan esittelemät suomalaisuuden sankarit ovat poikkeuksetta miespuolisia.
Naisen paikkana esitetään Maamme kirjassa yksityinen kodin sfääri ja naisille soveliaina ominaisuuksina vaatimattomuus ja lempeys. Historian näyttämöilläkin naiset esitellään useimmiten ilman nimiä jonkun tyttärinä, äiteinä, vaimoina tai leskinä. Naiset ovat sivuosassa myös Kalevalan esittelyssä, jossa miessankareiden vaiheista kerrotaan varsin laveasti. Hieman näkyvämmässä roolissa esiintyvät vain äidinrakkauden ruumiillistuma Lemminkäisen äiti sekä miessankareiden pahin vastustaja Louhi. Maamme kirja tosin noudattaa tältä osin Kalevalan omaa painotusta, sillä Kalevalassakin miehet ovat päärooleissa ruumiillistaen suomalaisia perushyveitä.