Kalevalaisen kansan uskonto?
Kalevalan runot olivat monien silmissä epäkristillisiä ja näin ollen kartettavia. Esimerkiksi kansanrunousarkiston kerääjä Heikki Salo (s. 1853) Kaustiselta kuvaa kalevalaisiin sankareihin liittynyttä hämmennystä. Hän kertoo satujen halveksumisesta ja mainitsee ihmisten ihmetelleen, miksi lapset opetetaan uskomaan valheita Väinämöisestä, Ilmarisesta ynnä muista. Salon kuvailema suhtautuminen ilmentää rajankäyntiä vanhan etnisen kansanuskon ja kansanuskoksi muuttuneen kristinuskon välillä ja toisaalta odotusta siitä, että painettu sana on totta.
Zacharias Topeliuksen Maamme kirjassa (1875) esittämä tulkinta edustaa näkemystä, jossa Väinämöinen ja muut Kalevalan hahmot nähdään inhimillisinä sankareina, ei jumalallisina olentoina. Topelius yhtyy näin muun muassa Elias Lönnrotin ja Reinhold von Beckerin edustamaan historialliseen tulkintaan, jonka mukaan kertovien runojen sankarit eivät olleet jumalia vaan ihmisiä, muinaissuomalaisia sankareita. Kalevalan hahmojen todelliseen historialliseen olemassaoloon Topelius ei kuitenkaan ota Maamme kirjassa tämän selvemmin kantaa. Kalevalan kertomuksiin viitataan kirjassa ”sankarisatuina” (hjeltesagor) – mutta tähän liittyen on syytä huomata, että Topelius itse käytti ruotsin sanaa ’saga’ synonyyminä ”muinaiselle historialle”.
Kalevalaisten sankareiden tulkitseminen inhimillisiksi helpottaa Kalevalan nivomista osaksi kristillissävytteistä isänmaallisuutta, koska vastakkain ei näin asetu kahta samaan kategoriaan luokiteltavaa uskonnollista järjestelmää. Missään tapauksessa Maamme kirja ei edusta niitä romantiikan ihanteita, joissa muinaisusko asetetaan kristinuskon tilalle. Topeliuksen uskontopoliittisessa linjassa muinaissuomalainen uskonnollisuus ei ollut suomalaisille pyhää uskonnollisessa mielessä; pyhää se sen sijaan oli osana kalevalaista kuvaa Suomen menneisyydestä. Vaikka suomalainen kansallisuusajattelu ammensikin voimaansa myös kristinuskoa edeltävästä uskonnollisuudesta, tämä tapahtui kristinuskon varoitukset tarkasti huomioiden, eikä siis esikristillistä uskontoa sinänsä kelpuutettu suomalaisuuden omakuvaan. Toisaalta sitä ei nähty myöskään uhkana, koska sen käsityksiä ei pidetty vakavasti otettavina eikä sitä mielletty luterilaiseen kristinuskoon rinnastettavissa olevana uskontona.
Kansanuskosta käytetään Maamme kirjassa nimitystä muinaisusko. Nimitys luo toiseutta suhteessa nykyisyyteen mutta rakentaa samalla muinaista historiaa, jonka varaan rakennetaan kansallista identiteettiä ja nykyisyyttä. Suhtautuminen muinaisuskoon on kirjassa kaksijakoista: yhtäältä torjuvaa, toisaalta ymmärtävää. Torjuvan asenteen taustalla voidaan nähdä historiallisia juonteita puhdasoppisuuden ajalta periytyvästä jyrkän kielteisestä suhtautumisesta kansanuskoon ja toisaalta valistuksen ajan taikauskon tuomitsevista näkemyksistä. Romantiikan ajan filosofisista näkemyksistä kumpuava ymmärtävä ja myötätuntoinen suhtautuminen kansanuskoon on kuitenkin Maamme kirjassa hallitsevampi asenne: suomalaiset ovat aina olleet ikään kuin oikeilla jäljillä, vaikka totuus onkin kirkastunut vasta kristinuskon rantauduttua.
Johan Blackstadius (1816-1898): Väinämöinen kiinnittää kielet kanteleeseen, 1851. (Kuvalähde: Kalevalaseura)
Suomalaisten ”loihtutaitoon” viitataan tekstissä tosiasiana, joka on ollut yleisesti tunnettu myös muiden kansojen keskuudessa. Topelius kertoo, että ”nykyään” loihtusanoja eli lukuja käytetään etenkin parantamiseen, ja selittää loihtimisen kulun syntysanoineen, manaussanoineen, lääkityssanoineen ja pakkosanoineen. Sellaistenkin, jotka eivät tahdo olla tietäjiä, kerrotaan käyttävän kaikenlaisia noitakeinoja suojellakseen itseään tai karjaansa pahojen henkien vaikutukselta. Monien mainitaan uskovan myös kotihaltijoiden ja metsänhaltijoiden olemassaoloon. Maamme kirjan mukaan tämä on kuitenkin esi-isiltä perittyä taikauskoa, joka on häviämässä.
Suomen historiaa rakentaessaan Topelius tulkitsee menneisyyden tapahtumat uudesta perspektiivistä: ne liitetään osaksi Suomen historiaa, vaikka niitä ei tapahtumahetkellä sellaisiksi koettukaan. Muinaisista kalevalaisista sankareista lähtien suurmiehiksi nostetuille sankareille leimallisena piirteenä esitetään rakkaus isänmaata ja kansaa kohtaan. Tämä piirre yhdistää Maamme kirjassa niin Väinämöistä, keskiajan katolisia piispoja kuin Lönnrotiakin – suomalaisten muinaisen historian kivijalkaa ja sen löytäjää ja esiinkaivajaa. Kalevala nähdään nimenomaisesti isänmaallisena teoksena, joka kuvaa suomalaisten erityislaatua.
Kansallisuusaatteen perspektiivistä Kalevala edustaa suomalaisuuden jatkumossa eräänlaista vanhaa testamenttia ja Raamattu uutta testamenttia. Maamme kirja on selitysteos, jossa näiden kirjojen sanoma ja merkitys tulkitaan kansakoulun penkeillä pakertavalle valitulle kansalle. Kalevalainen maailma muodostaa Maamme kirjassa Suomen kansan historiallisen juurakon, josta kansa on kehkeytynyt kristillisen ravinnon ja jumalallisen valon voimalla nupuillaan olevaksi kasviksi, joka kansan sivistymisen myötä tulee pian puhkeamaan täyteen kukkaansa.