Kalevalan sisäinen perintö useampien salaoppien valossa
Maria Ramstedt (os. Häggblom, 1852–1915) kirjoitti nuorena opettajaseminaarilaisena Kalevalasta luentoja (joita hän on ehkä pitänytkin) mutta julkaisi ne vasta vuonna 1909, 57-vuotiaana tie- ja vesirakennushallinnon kanslistina ja tulkkina. Sitä ennen hän oli suomentanut Tolstoita ja kirjoittanut kaksi näytelmää.
Maria Ramstedt julkaisi tutkielmansa Kalevalan sisäinen perintö (koeharjoitelma) useampien salaoppien valossa salanimen turvin vuonna 1909. (Kuvalähde: Kalevalaseura)
Martti Humun nimellä Tampereella omakustanteena julkaistu Kalevalan sisäinen perintö (koeharjoitelma) useampien salaoppien valossa ei peittele epäakateemisuuttaan vaan tekee siitä itselleen hyödyllisen välineen sanomansa perille saamiseksi. ”Sisäisprofeetallinen” Ramstedt ei ole, vaan hän taittaa peistä salaoppien soveltamiseksi Kalevalaan pelottomasti ja hauskasti. Kirjoitus lienee myös Pekka Ervastin vuonna 1916 julkaiseman Kalevalan avaimen taustalla.
Ennen seminaarityönsä julkaisemista teosofisena pamflettina Ramstedt oli julkaissut myös Unikirjan, jossa selitettiin 1600 erilaisen unen merkitys. Kirjoittajalla oli aikomuksena laatia myös saman laajuinen lisäosa, jonka oli tarkoitus käsitellä Vanhan Kalevalan runoja 21–25. Siinä olisi keskitytty lähinnä Kalevalan jumaltarulliseen (myyttiseen) puoleen. Aikomus ei ilmeisesti toteutunut.
Kysymys myyttisyydestä nousee esiin aina Kalevalan vaikeasti ymmärrettävissä kohdissa, muun muassa kertomuksessa Antero Vipusen henkiinheräämisestä tuhannen vuoden jälkeen. Myyttejä luova mieli kysyy, miten myyttejä luova mieli toimii. M. A. Castrénin historiallinen tulkinta Kalevalasta karjalaisten ja lappalaisten taisteluna sekä lappalaisten kuviteltujen rikkauksien takaisin ryöstämisenä on Ramstedtin mielestä varteenotettava; ja jos Castrén olisi saanut elää, hän olisi ratkaissut Kalevalan ytimen oikein. Teosofisesti katsoen siis historialliset tulkinnat ovat hyviä ja Ramstedtin mielestä paras pohja syvemmänkin runon ytimen tavoittamiseksi, kun taas epämääräinen luonnonmytologinen tulkinta vie velttoudessaan tilaa vireämmältä henkiseltä ja salatiedolliselta lähestymistavalta.
Ramstedt ei pitänyt siitä tulkinnasta, että Kullervoa pidetään vain sisarensa pilaajana ja traagisena sankarina. Tosiasiassa Kullervo olennoi kaikkea taiteellista työtä, ja useinhan todellinen taiteilija tuhoutuu omaan miekkaansa. Myös Lemminkäisen piirtäminen vain naisia naurattavana sankarina ja vastuuttomana kulkijana on pinnallinen tulkinta. Taas olisi pyrittävä näkemään pinnan alle, havaitsemaan salatiedollisen etsijän ja totuuden ystävän matkan kuvaus; Humun teos onkin omistettu ”kaikille totuuden etsijöille”. Sanoihin, joista Kalevala välttämättä koostuu, on vangittu totuus, joka on siis vapautettava.
On tärkeää huomata, että teosofisen ja antroposofisen liikkeen kiinnostus Kalevalaan on osa samaa prosessia, jossa Kalevala on alun perin syntynyt. Kalevala edustaa myytin rakennusta runon ja kerronnan keinoin, kuten myös aikansa uususkontona mieliä kiehtonut teosofia intialaisine vaikutteineen ja buddhalaisen filosofian elementteineen. Olennaista oli salainen tieto, joka läpäisi kristillisen valtauskonnon pimittämän syvätiedon. Tämä tieto oli sekä Kalevalan sankarien olemuksessa että heidän teoissaan. Sankaruus oli henkistä laatua ja ilmeni asennoitumisessa siihen tietoon, mikä ihmisellä – olematta jumala – on saavutettavissaan.
Teosofit ovat etsineet Kalevalasta lähinnä roolityyppejä, joiden voi katsoa vastaavan heidän omissa lähteissään esiintyneitä henkilöitä. He ovat tutkineet myös sitä, miten salatiedon maailma, jonka he Kalevalassa näkevät, on jäänyt muilta näkemättä; kristinusko on pimentänyt henkiseen todellisuuteen kohdistuneen, aiemmin niin raikkaan katseen. Kun teosofit ovat halunneet tajuta selvänäkijän hengessä Kalevalan sisäisen valon ja salatun sanoman, heillä on ollut ajatuksena, että Kalevalassa olisi säilynyt jotain pakanallisesta ja sikäli aidosta palvonnasta, jonka selvänäköisyys voi pelastaa maailmalle.
Se uskonnollinen kapina, joka alkoi madame Blavatskystä ja joka otti Kalevalan sisältämän salatiedon vakavasti, on tavallaan osa Kalevalankin syntyä ja kehitystä. Suomalainen kansanrunoudentutkimus, joka syntyi samaan aikaan teosofisen liikkeen kanssa, on suhtautunut hyvin varovasti liikkeen kirjoituksiin ja ajatusmaailmaan. Pekka Ervast pahoittelikin ennen kuolemaansa, miten hänen panoksensa Kalevalan tiedon tutkimukseen ei herättänyt minkäänlaista reaktiota tutkijoissa. Vielä 1900-luvun alussa oli olemassa keskusteluyhteys teosofien ja tieteellisen maailman välillä, mutta se sulkeutui viimeistään sotien jälkeen.
Teosofista kirjallisuutta Kalevalasta
Martti Humu (oik. Maria Ramstedt): Kalevalan sisäinen perintö (koeharjoitelma) useampien salaoppien valossa. 1909. Kirja on julkaistu uudelleen kielellisesti tarkistettuna uusintapainoksena vuonna 2005, Biokustannus Oy.
Pekka Ervast: Kalevalan avain. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike, 1916.
Gullman, Erik: Väinämöinen. Kalevalaa teosofis-kristosofiselta pohjalta. Ihmisyyden tunnustajat, 1982.
Kauno Manninen: Uuden ajan Kalevala-avain. Edico Oy, 2008.
Uuno Pore: Kalevalan arvoitus. Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura ry, 1973.
Eeva Rissanen, Niilo Rissanen ja Sylvi Pöyry: Kalevalatutkimuksia. Ruusu-Ristin Kirjallisuusseura ry, 2009.