Kalevalan runomitta

Kirjoitustaidosta riippumattomasti luotu ja muistinvaraisesti välittynyt sanataide rakentuu yleensä runomittojen varaan. Suomalaisen perinteisen runouden mittaa, nelipolvista trokeeta, kutsutaan anakronistisesti kalevalamitaksi. Syynä tähän on paitsi se, että Lönnrotin Kalevalan runot noudattavat pohja- ja lähderunojensa mittaa, mutta ennen kaikkea se, että eepos on aikanaan toiminut keskeisenä kimmokkeena myös kansanrunouden tieteellisen (mm. runousopillisen) tutkimuksen aloittamiselle.

Kalevalan pohjana oleva kansanrunous on laulettua runoutta, runolaulua. Tyypillisimmät runosävelmät ovat yksi- tai kaksisäkeisiä, rytmiltään neli- tai viisi-iskuisia, melodialtaan muuntelevia ja sävelalaltaan suppeahkoja. Jos laulajia on ollut kaksi tai useampia, on laulu usein edennyt esilaulajan ja myötälaulajan tai kuoron vuorotteluna. Myös yksin laulettaessa on säkeitä voitu kerrata eri tavoin.

Matti Kuusen mukaan ”tuhat vuotta sitten jokainen suomalainen hallitsi kalevalakielen, kuka paremmin, kuka hatarammin, mutta kukaan tuskin sen hatarammin kuin me hallitsemme kirjakielen.” Kalevalakieli oli epiikan, lyriikan, magiikan, häiden, karhunpeijaisten ja vuotuisjuhlien kieli, mutta sillä on sepitetty myös työlauluja, tanssi- ja leikkilauluja, rahvaanrunoja, sananlaskurunoja ja arvoituksia. Suomalaisten lisäksi nelipolvisen trokeemitan ovat hallinneet useat itämerensuomalaiset kansat, ainakin karjalaiset, inkeriläiset, vatjalaiset ja virolaiset. Loitsuja on esitetty pääasiassa tavallisella tai kiihkeällä puheäänellä, mutta joskus myös laulaen.

Kalevalamitan keskeiset piirteet ovat seuraavat:

1. Säkeessä on yleensä kahdeksan tavua.
2. Säe jakaantuu neljään runojalkaan, jotka ovat trokeisia (kaksitavuisia).

Jokaisessa runojalassa on nousu ja lasku. Kun + merkitsee nousua ja – laskua, säkeen rakenne näyttää tällaiselta:

 

Ter	ve/	nuo	ri/	nai	ma/	kan	sa
+	–	+	–	+	–	+	–
1.	2.	3.	4.	5.	6.	7.	8.

 

3. Pitkät pääpainolliset ja lyhyet pääpainolliset tavut

Toisessa, kolmannessa ja neljännessä runojalassa on sanan pitkän pääpainollisen tavun osuttava runojalan nousuun, lyhyen pääpainollisen tavun (a-kat, pu-na-ne-nät, lu-en) taas toisen ja kolmannen runojalan laskuun. Tavu on lyhyt, jos se päättyy yhteen vokaaliin. Sanan muiden tavujen sijoitus on vapaa. Normaalitrokeisessa säkeessä pääpainollinen tavu ja mitan korko (runojalan nousu) osuvat yhteen, mutta yksi- ja kolmitavuiset sanat muuttavat säettä niin, että sanan pääpainollinen tavu ja mitan korko eivät satu päällekkäin. Silloin puhutaan murrelmasäkeestä:

Kuulu/vi ku/mu ku/jasta
sirkun/ siivil/le ko/hosi
vastat/ siivik/si si/valti
selväl/lä me/ren se/lällä.

Murrelmasäkeessä sanapaino osuu ainakin kerran runojalan laskuun. Sujuvassa kalevalakielessä normaalitrokeita ja murrelmasäkeitä on suunnilleen yhtä paljon.

4. Kesuura

Normaalitrokeen keskellä, toisen ja kolmannen runojalan rajalla on kesuura eli taite, jonka ylitse sana ei voi jatkua. Ei siis näin: [iski kirvehel//lä puuta] vaan näin: iski puuta//kirvehellä. Poikkeuksena ovat kuusitavuiseen sanaan päättyvät normaalitrokeet: silmän siintä//mättömähän.

5. Alkusointu ja kerto

Runomitan ohella kalevalakielelle on ominaista alkusointu ja kerto. Alkusoinnun käyttö on suositeltavaa mutta ei pakollista. Kalevalakieli suosii vahvaa alkusointua: vaka vanha, soutavi sorahtelevi, illat istuu. Heikko alkusointu syntyy helpommin, ja sitä voidaan käyttää runossa joko yksin tai vahvan yhteydessä: vilua vettä, sika suureksi sikisi. Varsinkin pitkät, painokkaat ja vierekkäiset sanat ovat usein keskenään alkusointuisia. Kerto eli parallelismi on taas saman asian toistamista. Ensimmäisen säkeen kaikille käsitteille, lukuun ottamatta verbejä ja partikkeleita, on toisessa säkeessä esitettävä samaa merkitsevä tai samantapainen tai sitten vastakohtainen vastine:

Mi on pöyällä pölyä,
mi tomua ikkunoilla.
nepä siivellä sipase,
vetäise vesitukolla.

6. Sanajärjestys ja viskurilaki

Kalevalakieltä säätelee myös ns. viskurilaki: lyhyet sanat pyrkivät sijoittumaan säkeen alkuun, pitkät loppuun. Tärkeintä on kuitenkin luonteva sanajärjestys: mieluummin sanotaan, että ”perässä punaisen purren” kuin ”punaisen perässä purren”. Sanajärjestykseltään normaali ”punaisen purren perässä” on runomitan kannalta mahdoton. Kalevalasäe ei pääty koskaan yksitavuiseen sanaan.

 

Kuva: Mateli Kuivalattaren runo vuodelta 1838 (Lönnrotiana 8: 47, SKS, KRA)

Niin on pitkät miun pihani,
kuin on pitkät pilven rannat,
niin on kaiat kaivotieni,
kuin on kaiat kaaren rannat,
sinne oikein oveni,
kunne oikein otavat.
(SKVR VII2 2106)

 

---

Toimitettu Ulla Pielan Kalevalamitta-tietolaatikon pohjalta, Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.