Pentti Haanpään reaktio eeposkulttiin
1930-luvulle tultaessa Kalevalan ympärilleen kehräämä kulttuuri oli jo enimmäkseen hiipunut osaksi konservatiivis-nationalistista liikettä. Eepoksen ensi laitoksen ”riemuvuonna” 1935 sekä valtio että kansalaisyhteiskunta panostivat juhlintaan paljon, mutta uutta luovassa kirjallisuudessa vuosi tuotti vähänlaisesti merkittävää.
Pentti Haanpää (1905–1955) suhtautui Kalevala-kulttiin ironisesti. Hän arvosteli eepoksen satavuotisjuhlahumun ja ajankohtaisten ongelmien etäisyyttä toisistaan Kirjallisuuslehden jutussaan ”Lisiä kansanrunouskokoelmiin”. (Juttu on julkaistu Haanpään Kootuissa teoksissa vuonna 1976 nimellä ”Kansanrunoja”.)
Apteekkari ja kertojaminä lähtevät ”Tapion tarhaan” Kalevalan päivänä, joka on samalla viimeinen laillinen metsästyspäivä. Haanpää kutoo mukaan runsaasti kalevalaisia kliseitä. Kertoja tietää, ettei jahti ole rasittavaa, koska isomahainen apteekkari ei ole menossa ”mihinkään hiidenhirven hiihtoon”. Kun kaivospölkkykuormia tulee vastaan, apteekkari on nostalgisella mielellä:
– Kalevan kansaa! Onko se sitä? Mihin haihtui runo? Nämä häilyttävät vain karahkaa ja kirousta juhtiensa selän päällä…
– No, lahonnut on myöskin se korja. Ei ole toinen saapas vällyn alla, toinen laidalla rekosen. Ollaan tukkitiellä ja kuutiotaksoissa…
Apteekkari puhuu haaveillen kalevalaisesta ajasta, mutta kertoja muistuttaa silloin olleen myös hallaa ja nälkää. Metsästys on jäänyt herrojen huviksi, mutta metsä on edelleen sampo, jossa tukkiyhtiö on ylijumalan asemassa. Kertoja ehdottaa, että tällaisena riemupäivänä lähestyttäisiin kansaa menemällä sen pirtteihin. Pari pistäytyy harmaaseen metsänreunan mökkiin. Sen köyhyydessä ei runo elä: ”Mutta kuitenkin me sitten kuulimme pari laulua, kuulimme kylliksi, ymmärtääksemme, että sanan mahti ei ollut vielä kuollut.” Mökin isäntä jutustelee mehevästi palkkatarkkailijoista. Tämän lisäksi mies kertoo ”herrojensyntyrunon”, jonka mukaan herrat ovat siksi niin viisaita, kun Kain veljestapon jälkeen joutui maanpaossa ottamaan vaimokseen ketun.
Paluutiellä apteekkari myöntää, että nämä ehkä ovat nykyajan kansanrunoutta. Mutta mies ei pidä niistä: ”Ne eivät rauhoita. Ne tekevät levottomiksi. Kalevala on kauniimpi. Näillä hetkillä puhutaan paljon kansakunnasta ja samoihin aikoihin kertoo kansa satua herrojen synnystä ikäänkuin he olisivat aivan toista laatua, toista rotua…” Kalevalaisilla illuusioilla on savuverhon tehtävä silloin, kun todelliset ongelmat ovat hyvin arkisia ja yhteiskunnalliset erot selkeitä. Eeposkultti on omiaan etäännyttämään sitä ylläpitävän herrasväen kansasta.