Kalevala versoo
Kalevalan eri versiot kansanrunoihin pohjautuvina teksteinä ovat saaneet monet tutkijat ja muutkin lukijat kuvittelemaan ”esikalevalaisen” maailman, jossa eepos olisi voinut itää ja josta se voisi kertoa. Elias Lönnrot on itsekin useaan otteeseen korostanut sitä, että hänen teoksensa ovat nimenomaan kansanrunoaineksesta tehtyjen valintojen ja sijoittelun tuloksia. Vaikka kaikki Kalevaloiden lähteet ja säkeet on identifioitu, mimeettisesti Kalevala on paljon enemmän kuin säkeiden summa. Eepoksen vastaanoton historia kytkee sen muinaisuuteen ja pitää sen merkityksiä yllä nykyisyydessä.
Eepoksesta käydyt keskustelut ja esitetyt tulkinnat näyttäytyvät osana sellaista laajaa kulttuurista prosessia, jossa mennyt, nykyinen ja tuleva kietoutuvat niin, ettei eri tasoja voi ymmärtää ilman toisiaan. Tässä suhteessa kysymykset vaikkapa eepoksen ja kansan alkuperästä, epävarmuus sankaruuden tulevaisuudesta tai varmuus menneisyyden paluusta ovat kaikki myös ”Kalevala-kysymyksiä”.
Sigurd Wettenhovi-Aspan suurikokoinen loistoteos Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen Kirja II vuodelta 1935.
Myyttinen historia on Kalevalan mennyt aikamuoto ja tila. Sen logiikkaan kuuluu vakuuttaa meidät sellaisen maailman olemassaolosta, jota ei koskaan ole voitu alkuperäisenä tavoittaa. Tätä leikkiä ovat leikkineet kaikki Kalevalan jälkeiset sukupolvet ja jokainen on pyrkinyt rikkomaan edellisen sukupolven keksimiä sääntöjä. Kalevalan ”toiseksi käsittäminen” ja eksyttävienkin tulkintojen polut ovat omalla tavallaan kulttuurisesti informatiivisia. Virheelliset otaksumat ja tarkoitushakuiset painotukset voivat tunnetusti perustua myös haluun nähdä asiat määrätyllä tavalla sekä kykyyn lukea fiktiota mahdollisena maailmana.
Eepoksen ajallisen kantavuuden ja vaikuttavuuden kannalta Lönnrot itsekin pohti paljon sitä, miten menneisyys olisi kerrottava, että se olisi nykyisyyden kannalta ja tulevaisuutta silmällä pitäen esikuvallinen, miten myyttinen suomalaisuus rakennettaisiin historiallisesti kestäväksi. Myyttinen preesens on kestomuoto, jolloin kaikki tapahtuu ikään kuin välittömän kokemuspiirin aikatilassa vastikään elettyinä kertomuksina, rituaaleina, tapoina. Kokemus myyttien pysyvyydestä ja ikuisesta paluusta, joka siis on myytti itsekin, tiivistyy Thomas Mannin sanoin vakaumukseen, että jotakin ajatonta ilmaantuu meidän myötämme valoon ja muuntuu nykyhetkeksi.