Sankarillisen ja myyttisen historian näkyjä
Vuonna 1892 lähetti ala-upseeri Verner Niilo Ruusunen Nakkilasta kirjeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan:
Minä olen saanut runojen keräyksessä tänä kesänä Länsi Suomesta arvaamattoman saaliin nimittäin uuden Kalevalan – – Nämät runot olen saanut useammilta ijäkkäiltä henkilöiltä jotka ovat hyvästä palkkiosta ruvenneet laulamaan ja olen ruvennut runoja kirjoittelemaan samankaltaiseen järjestykseen kuin ne on kalevalassakin asettain useat tapaukset samoille sioille vaan kuin useat runot on peräti uudessa Länsimaisessa asussa olen aikonut net liittää runo kokoelman loppuun jossa muuten tulee laulajain nimet y m tarkemmin selitetyksi Pyydän että te katsoisitte minun köyhyyttäni ja antaisitte raha palkkion tästä kokoelmasta jotta voisin jatkaa kirjoitusta ettei kuolema tai muu tapaturma riistäisi kansamme suusta koottuja aarteita. Kuolemani voi saattaa koko työni ja runo kokoelmani hukkaan: jos se nyt sattuisi sillä konseptit on kirjoitettu senlaisella pika kirjoituksella jota minä yksin ymmärrän ja siis jos en saa puhtaaksi kirjotetuksi (joka on nykyisissä olosuhteissa hyvin vaikeaa tai melkein mahdotonta koska elatukseen menee työllä ansaitsemat varat) on suuri varasto noin 80,000 säettä tai ehkä enemmänki hukkaan mennyt Runojen laulajat on rahvaan miehiä joista kaksi ei osaa edes lukeakan siis ei ole pelkoa että ne kirjallista tai sivistyksen tietä olisi saaneet niitä oppiinsa siis ihan kansassa säilynyt Länsi Suomen Kalevala.
Ruusunen esitti siis kirjaimellisesti, että Kalevalan runot oli mahdollista löytää vielä Länsi-Suomestakin, ja eepoksen aikaansaamiseksi tarvitsi vain sijoittaa runot paikoilleen. Toisin sanoen hänellä oli koko lailla hyvä käsitys, kuinka Kalevalan eri versioita julkaistaessa oli menetelty.
Kalevalan monet versiot Lönnrotin viidestä esityksestä aina tähän päivään saakka tulleisiin toisiin teksteihin asti ovat paradoksaalisesti pitäneet yllä käsitystä siitä, että jonkinlaista olemassa ollutta suullista muinaiseeposta kaikki Kalevalan versiot kaiuttavat, jopa todistavat. Väinö Kaukosen käsityksen mukaan Suomen kansan Kalevalaa koskevat väärinkäsitykset perustuvat lähinnä kolmeen seikkaan: Kalevala kertoo todella eläneistä ihmisistä ja todella sattuneista tapauksista, näistä henkilöistä ja tapahtumista on laulettu runoja, jotka perinteenä ovat säilyneet viime vuosisadalle saakka, ja että Kalevala, vaikka siinä saattaa olla yhtä ja toista Lönnrotin omaa, sittenkin on pääosin totta. Niinpä Kaukonen oli loppujen lopuksi taipuvainen pitämään uskoa muinaiseen Kalevalaan, kun siihen uskoon eivät näköjään mitkään tieteelliset argumentit pure, ”suomalaisen identiteetin yhtenä perustavana kulmakivenä.”
Kansanrunoudentutkimuksessa on sen tieteelliseltä alkutaipaleelta eli 1700-luvun lopulta saakka pohdittu alkuperähypoteeseihin liittyen kahta suurta kysymystä. Toinen on koskenut runojen maantieteellistä alkuperää ja vaellusta eli sitä, olivatko kertovat runot juuriltaan läntisiä vai itäisiä. Kaarle Krohnin kehittämä maantieteellis-historiallinen metodi tähtäsi johdonmukaisesti runojen läntisen alkuperän osoittamiseen. Tämä tavoite sai 1920-luvulta lähtien myös muilta aloilta tieteellis-ideologista tukea. Kalevalaisesta kertovasta runoudesta alettiin 1930-luvun kuluessa käyttää entistä johdonmukaisemmin nimitystä sankarirunous ja kuin yhteisestä sopimuksesta sen alkuperä sijoitettiin myöhäiseen viikinkiaikaan, ensimmäisen vuosituhannen lopulle.
Sankarirunojen vertauskuvallisten ja historiallisten tulkintojen vaihteluissa on pantu merkille kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteen heijastumia niin, että rauhallisina aikoina vallalla olisivat olleet vertauskuvalliset ja myyttiset tulkinnat kun taas kriisi- ja sota-aikoina olisi ammennettu kansakunnan identiteettiä ja yhtenäisyyttä vahvistavia näyttöjä historiallisen tulkinnan traditiosta. Vaikka yksittäisten tutkijoiden tulkinnoista tällaisia päätelmiä voitaisiinkin tehdä, yleisesti ottaen kuvatun kaltaisia syklejä on vaikea uskottavasti osoittaa. Esimerkiksi sotien välisistä vuosikymmenistä ei voi mennä sanomaan, koettiinko ne jossakin yleisessä mielessä kriisiajoiksi tai vaaran vuosiksi; monien 1930-luvun tutkijoiden isänmaallisuutta huokuvista kirjoituksista välittyy pikemmin kuva poliittisesta mahdollisuuksien ajasta ja sotaisasta uhosta, joiden elettynä edustuksena sankariaika esittäytyi.
Nykyään kertovan kansanrunouden tulkintaulottuvuutta edustaa yleisimmin myyttisen historian idea. Esimerkiksi Anna-Leena Siikala katsoo vertailevan tutkimusotteen uudenlaisen käytön osoittaneen, että ”mitä kansainvälisemmin tutkija on orientoitunut ja mitä laajempi on hänen eri kulttuureja edustavien vertailuaineistojen tuntemuksensa, sitä selkeämmäksi on terävöitynyt näkemys suomalaisen epiikan myyttisestä luonteesta.” Kalevalainen sankarirunous edustaa ”suurelta osin myyttistä historiaa, laulajien käsitystä kaikkein varhaisimmista, perusluonteisen tärkeistä ajoista”.
Salakirjat on julkaissut Sigurd Wettenhovi-Aspan ”Kalevala ja Egypti” -teoksen uudelleen vuonna 2017.
Myyttinen historia laajassa mielessä on myös mielikuvituksen temmellyskenttä, jolla esiintyvät näennäisen kirjavat, mutta tosiasiallisesti aika lailla toisiaan muistuttavat menneisyyskuvitelmat. Aikansa monitoimitaiteilijan, Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870–1946) Kalevala-tulkinnat johtivat eepoksen toisiin muinaisiin korkeakulttuureihin, ja suomalaisten menneisyys oli hänen mielestään esikuvallisuudessaan huikea. Aspa julkaisi vuonna 1935 teoksen Kalevala ja Egypti, Suomen Kultainen kirja II, jota mainostettiin ”hämmästyttävällä selvänäköisyydellä piirrettynä” yleistajuisena tutkielmana. Teoksessaan Wettenhovi-Aspa esittää toden totta hämmästyttävällä selvänäköisyydellä muun muassa sen, miten Egypti sanana johtaa suomen ’äijä kupittaaseen’, lemmenjumala Horus huoruuteen, lapithit lappalaisiin, sekä miten lumipyry antaa Pyreneille ja ’navan raja’ Navarralle nimen. Samoin metodein tekijä selvittää myös, että niin Orfeus kuin itse Apollokin ovat fenno-egyptiläistä alkuperää – ”Väinämöinen näet laati kitharansa jättiläiskokoisen hauen leukaluusta eli kitakaaresta = kitahaarasta.”