Kalevala ja teosofia
Ihmisyyden tunnustajien lehti Väinämöinen 2/2008.
Runoilija Jorma Eronen piti vuonna 1977 Kalevalan päivän juhlaesitelmän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Puheen nimi oli ”Kahdella silmällä Kalevalaan”, mikä tarkoitti sitä, että runollinen ja tässä ehkä myös selvänäkemisen kyky oli kansanrunouden tutkimuksessa peittynyt jonkinlaiseen liialliseen tarkkanäköisyyteen. Idea oli runollinen versio teosofien aikaisemmasta kritiikistä sekä jatkoa Krohnin perintöä vastustavalle linjalle. Eronen edusti tavallaan sitä teosofissävyistä, ehkä jopa hieman antroposofista kantaa, joka oli seurannut mustan varjon lailla asiallista kansanrunouden tutkimusta aina vuosisadan vaihteesta asti ja jonka kanssa tutkijat eivät halunneet olla missään tekemisissä. Kalevala oli eritoten Väinö Kaukosen mielestä yksinomaan kirjallisuutta ja sellaisena tutkittava, ei pelkkää runoutta eikä missään tapauksessa uskontoa.
Teosofia ja antroposofia
Rudolf Steinerin (1861–1925) filosofia on tavallaan oppijärjestelmä, jonka tarkoituksena on teollisen yhteiskunnan materialismin vastustaminen hengentieteellisellä kalustolla. Helena Blavatsky taas oli aikaisemmin tuonut keskelle englantilaista spiritismiä ja Yhdysvaltojen suurkaupunkimaailman istuntoja tiedon intialaisen salatiedon pätevyydestä ja henkisistä asioista. Tälle projektille Kalevalan ilmestyminen oli kiinnostava asia, varsinkin kun siihen voi katsoa liittyvän salatietoa, eli syvempää tietoa ihmisen sielun asioista.
Rudolf Steinerin antroposofisessa järjestelmässä, joka erkani teosofisesta liikkeestä ja pyrki kasvatukselliseen karisman rutinoimiseen kouluina ja opistoina, kalevalaisesta maailmasta tuli alkuperäisen, luonnollisen uskonnollisen maailman vertauskuva ja lähde. Jos Blavatsky keskittyi sankareiden mielentilojen tulkintaan, Steiner näki Kalevalassa kokonaisen uskonnollisen maailman. Kalevalamitan erikoinen rytmi herätti pedagogi Steinerissa myönteisiä mielikuvia, samoin kantele mystisenä soittimena, joka osaltaan vaikutti hänen pentatonisen skaalansa syntyyn. Romanttinen maalaustyyli sopi hyvin steinerilaiseen pastellivärejä suosivaan henkiseen maalaustaiteeseen. Steiner ei ollut Akseli Gallénin ihailija.
Steiner ja kansalliseeposten olemus
Steiner piti Helsingissä huhtikuun 9. päivänä vuonna 1912 yleisöluennon aiheenaan kansalliseeposten olemus erityisesti Kalevalassa. Steiner aloitti esitelmänsä hengentieteellisen katsomustavan esittelyllä ja sanoi kunnioittavansa luonnontieteen suuria saavutuksia 1800-luvulla, vaikkei mainitse Lyelliä ja Darwinia nimeltä. Jo varhain ihminen oli saanut selvänäköisyyden lahjan, jonka järkikulttuuri on pimentänyt näkyvistä, niin että se ilmenee vain poikkeuksellisesti ja fantasiassa. Eepoksissa, joita syntyi ihmishengen nykyisen muodon herättyä 500-luvulla ennen Kristusta, oli olennaista, että niissä näkyi vielä selvänäköisyyskyvyn yksilöllistä järkeä syvempi tausta, jonka avulla nähtiin lajin kokonaisuuteen, yliaistilliseen henkeen. Selvänäköisyys ja siihen liittyvä eetteriruumiimme ja vielä korkeampi astraaliruumiimme ylittävät Steinerin mukaan yksilön rajat. Ne ovat osa sitä maailmaa, jossa sielunvaellus tapahtuu.
Väinämöisessä ja erityisesti Ilmarisessa näkyy syntymän ja kuoleman ylittävän ruumiin luomistyö. Steiner näki sammon jonkinlaisena kansallishenkenä, joka ylittää yksilön, ja Ilmarisen luomassa yhteyden maansisäisiin voimiin. Väinämöinen taas on henkisen olemuksen luoja ja rakentaja. Lemminkäinen on tälle Väinämöisen ja Ilmarisen henkisen luomistyön pohjalle syntyvä rakastajasankari. Luennossaan Steiner tähdensi, että hänen kuvansa Kalevalasta ei perustu alkuteoksen lukemiseen, vaan jo valmiiseen ”hengentieteeseen tai ’teosofiaan’”, jonka hän oli laatinut paljon ennen Kalevalaan tutustumistaan.
Ruusuristiläisyys
Pekka Ervast (1875-1934). (Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto ja Kalevalaseura)
Vuonna 1912 tapahtui Steinerin Helsingin-matkaa seurannut ja siihen liittynyt suuri teosofisen liikkeen sisäinen erkaantuminen. Berliinin osasto ryhtyi antroposofiseksi ja muut jäivät teosofisiksi. Osa liikkeen kannattajista muodosti Suomessa sitten oman, teosofispohjaisen ruusuristiläisen liikkeen vanhan saksalaisen mystikon Rosenkreutzin merkeissä. Sen johtaja Pekka Ervast (1875–1934) ei kokenut Steinerin kantaa, joka tahollaan pyrki myös voimakkaaseen järjestäytymiseen kasvatuksen alalla, omakseen. Hän jatkoi oman henkisen oppinsa levittämistä syntyneestä antroposofisesta liikkeestä huolimatta.
Suomalaisessa teosofisessa liikkeessä juuri ruusuristiläisyys on tärkeä kalevalaisen ajatusmaailman kehto. Blavatskyläinen mielentilojen tulkinta Kalevalansankarien kautta saa selkeän ilmauksen Pekka Ervastin kuvauksessa Ainotilasta, Lemminkäistilasta ja Väinämöistilasta, jotka ovat henkisen kehityksen portaita. Ervastille Kalevala on eräänlainen kansanomaisten hahmojen mandala, josta saadaan jatkuvaa viisautta ja näkyjä, mutta sillä ei ole Steinerin tapaan opetuksellisen ja kasvatuksellisen ammennuksen laarin ominaisuutta.
Myöhemmin ruusuristiläisiä ja kristosofisia aineksia sisältänyt Ihmisyyden tunnustajien teosofinen ”lahko” on paneutunut kalevalaiseen kulttuuriin ja kokee sen eräänlaiseksi toteutumaksi omassa vaelluksessaan. Ihmisyyden tunnustajat -yhteisön ajatusmaailmassa kalevalaista teemaa on toteuttanut aikanaan vahvasti Erik Gullman liikkeen johtajan Martta Horjanderin työtoverina ja oppilaana. Liike on julkaissut pitkään Väinämöinen-nimistä lehteä. Siinä käsitellään Pekka Ervastin ja J. H. Hannulan saarnojen hengessä kalevalaisia teemoja, joiden taustalla on lähinnä blavatskyläinen käsitys Kalevalan sisältämistä mielentilojen avatareista.