Juhani Aho ja karelianismi
Realismin vuosikymmenten jälkeen Kalevala nousi uudelleen sanataiteen materiaaliksi 1890-luvulla, ja eepos alkoi kehrätä ympärilleen sitä sekundaarikulttuuria, joka myöhemmin on nimetty ”karelianismiksi”. Se tapahtui usean taiteen alueella rinnakkain ja toisiaan ruokkien. Samalla aihepiirille annettiin ajankohtaisia ideologis-poliittisia merkityksiä.
Perinteisesti karelianismin syyksi on esitetty kansallis-kulttuurista puolustustaistelua venäläistämisohjelmaa vastaan. Tosiasiassa se alkoi 1890-luvun alussa jo ennen varsinaisia autonomian peruutustoimia, ja sillä oli kansainvälisiä liittymäkohtia symbolismiin, Jugendiin ja art nouveau -ilmiöihin. Esteettisenä ohjelmana symbolismi tarjosi realistisen torjunnan jälkeen kansallisia ilmaisumahdollisuuksia. Suomessa ne olivat kvasikalevalaisia, kuten Irlannissa kelttiläistä renessanssia, Venäjällä slavofiilisia tai Unkarissa turanilaisia aihelmia.
Siirtyminen realismista symbolismiin kalevalaisessa aihepiirissä näkyy johtavien realistien kohdalla erityisesti Juhani Aholla (1861–1921). Lastuissaan hän käyttelee suoranaisia Kalevala-motiiveja, joskin usein välillisesti. Esimerkiksi ”Wäinämöisen viimeinen soitto” on kuvankuvaus samannimisestä maalauksesta. ”Vanha Kauko ja sininen tyttö” on kertomus ikääntyneestä ja rappeutuneesta Lemminkäisestä, jonka kuitenkin Saaren kisoissa hyväksyy miehekseen poikkeuksellinen ja ulkopuolinen nuori nainen (molemmat tekstit: Kootut teokset V, 1936).
Tärkeämpiä ovat Ahon symbolistisen kauden romaanit, jotka eivät suoranaisesti liity eepokseen mutta käyttävät laajasti katsoen kalevalaisia motiiveja. Muutoksen merkki on Panu (1897), joka liikkuu karelianismin ukonvirrassa. Siinä on kyse pakanuuden ja kristinuskon taistelusta 1600-luvulla Savon ja Karjalan rajalla kuvitteellisessa Kontojärven pitäjässä. Vastakkain ovat viimeinen tietäjä Panu ja pappi Martinus Olai. Aho on asettanut tekstiin monia yleisempiä ristiriitoja: uskonpuhdistus paavinuskoa vastaan, Suomen ja Lapin vastakkaisuus, Ruotsin vallan ja luterilaisuuden sekä toisaalta Venäjän, ortodoksian vastakkaisuus.
Vasemmalla Louis Sparren suunnittelema Panun kansi vuodelta 1898, oikealla V. Blomstedtin kansi vuodelta 1897. (Kuvalähde: SKS:n kirjallisuusarkisto)
Nimihenkilö Panu on luonteeltaan paha ja häikäilemätön, mutta hän koettaa pitää oman valtansa lisäksi karjalaisten haltijauskon voimassa. Pappi selittää haltijat vieraiksi jumaliksi, vaikka tosiasiassa hänen kristinuskonsa on vierasta tuontitavaraa. Aho rakentaa Panun hahmon negatiiviseksi, mutta luonnonuskolla on myönteinenkin edustaja, vanha Jorma. Hän on eräänlainen karelianistinen ihanneihminen. Mutta tämä Väinämöis-hahmo tuntee olevansa liian vanha ja heikko vastustamaan uutta aikakautta edustavaa kristinuskoa, pelastamaan vanhaa kulttuuria. Kulta-ajan utopia on takanapäin; Panun käsissä haltijauskosta loitsuineen on tullut tehotonta keinottelua.
Keväässä ja takatalvessa (1906) liikutaan samassa Kontojärven pitäjässä 1840-luvulla ns. kansallisen heräämisen aikoihin. Siinä esiintyvät historialliset henkilöt, Elias Lönnrot, J. V. Snellman ja Paavo Ruotsalainen. Päähenkilön, papiksi opiskelevan Anteron intoilu Kalevalan puolesta vaihtuu körttiläisyydeksi. Hänen mukaansa kansan kalevalaisuus on sulautettava kristillisyyteen: ”Ajattele, suomalainen renessanssi, suomalainen humanismi! Sen täytyy syntyä, me luomme sen! Raamattu ja Kalevala.” Lopussa tämän synteesin vahvistaa itse Lönnrot: herännäisyyden ja patriotismin välillä ei ole ristiriitaa.
Tässä suurlakon jälkeisessä ja poliittisen elämän viriämisen aikaisessa teoksessa Aho saattoi vielä esittää kalevalaisuuden ja uudet aatteet jonkinlaisessa tasapainossa. Romaani Juha (1911) merkitsee Ahon karelianistisen kauden loppua, tietoista kuoliniskua Karjala-kultille.
Kolmiodraamassa on sama asetelma kuin realistisen kauden Papin rouvassa (1892), mutta tässä keskeishenkilöillä on myös kalevalaisia piirteitä. Nimihenkilö Juha on avuton, vanhentunut Väinämöinen, joka ei laula eikä osaa pitää aarretta, vaimoaan itsellään. Marjassa on Ainoa, mutta lopussa, synnytettyään lapsen Shemeikalle, hänessä on myös nimensä mukaisesti madonnan ominaisuuksia. Vienankarjalainen laukkuryssä Shemeikka on Lemminkäinen.
Juhani Aho (1861–1921)
(Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto)
Koska Aho on tuonut asetelmaan viettelijämotiivin ohella etnistä vierautta, on ilmeistä että hän halusi lopettaa Karjala-palvonnan luomalla vienalaisesta miehestä ja sikäläisestä kulttuurista negatiivisen kuvan (Marjan kokemukset Shemeikan suurtalossa). Aho toistaa tässä Runebergin Elgskyttarne-eepoksen (1832) arkangelilaismotiivin, jossa laukkuryssät tarpeetonta rihkamaa tarjoten sekä naisia vikitellen edustavat suomalaisuuden näkökulmasta toiseutta. Dekadentin vienalaisviettelijän kautta Aho julistaa lauluajan päättyneen. Suomen kansa on juro, mutta luotettava. Itärajan takaa tulee vain viettelys ja tuho.
Ei ole ihme, että karjalaissivistyneistön jäsenet närkästyivät Shemeikan hahmosta ja yleensä romaanin antamasta vienalaiskuvasta. Heidän edustajanaan kirjailija Iivo Härkönen polemikoi Ahoa vastaan julkisuudessa paheksuen erityisesti kesätyttömotiivia ja Marjan inhoa ”vierasrotuisia” vienalaisia kohtaan. Vienalaisten puhemiehet pyrkivät näinä aikoina esittelemään rajantakaisiakin karjalaisia suomalaisena heimona. Toisen sortokauden syvässä venäläistämispaineessa, kenraalikuvernöörivetoisessa ”amiraalisenaattien” ilmapiirissä ihanteellis-kansallisromanttinen karelianismi alkoi kuitenkin tuntua jo yliaikaiselta jäänteeltä. Vallitsevassa poliittisessa tilanteessa tarvittiin aktivismia, kirjallisuudessa uutta realismia.