Eeposteoriat ja kansallinen identiteetti
Opilliset käsitykset kansanrunouden laadusta ja merkityksestä toivat mukanaan kysymyksen siitä, kuka oli alkujaan runojen esittäjä ja laulaja. Oliko subjekti yksilöllinen nero, joka kansasta lähteneenä tai muutoin kansan elämän tuntijana pystyi ilmaisemaan kansan sielun ja hengen liikkeet? Vai oliko kyseessä kollektiivisubjekti, kansa, jonka piirissä runot olivat syntyneet kuin itsestään? Vai oliko kyse myöhempien aikojen kirjoitustaitoisesta oppineesta, joka oli ottanut tehtäväkseen palauttaa kansanrunous kriittisin keinoin alkuperäiseksi uskottuun muotoon? Friedrich August Wolfin
Yksityiskohta Odysseian käsikirjoituskopiosta 1400-luvulta. (Public domain.)
Homeroksen Iliasta ja Odysseiaa käsittelevällä tutkimuksella Prolegomena ad Homerum (1795) oli ratkaiseva merkitys eurooppalaiselle eeposteorialle ja Lönnrotinkin eeposkäsitykselle. Teos sai Euroopassa aikaan hyvin kiivaan väittelyn, jonka mainingit ulottuivat Suomeen asti. Wolfin mukaan Ilias ja Odysseia syntyivät Troijan sotaa ja sitä seuraavia tapahtumia aiheenaan käyttäneiden laulajien kertovista runoelmista, jotka Homeros-niminen laulaja yhdisteli kokonaiseepokseksi. Vaeltavat esittäjät levittivät ja muuntelivat eeposta sittemmin, kukin kykyjensä ja muistinsa mukaan. Syntyi lukuisa joukko erilaisia muunnelmia ja katkelmia, joiden pohjalta taas syntyivät lukuisat käsikirjoitukset sen jälkeen, kun kirjoitustaito oli kehittynyt ja levinnyt. Tosiasiallista ja välitöntä historiallista ja kansatieteellistä merkitystä Wolf ei eepoksille myöntänyt, vaikka uskoikin aiheiden viittaavan historiallisiin tapahtumiin.
1800-luvun myötä Iliaan sekä Vanhan testamentin mutta myös skandinaavisen ja germaanisen sankarirunouden esikuvallisuus johti Suomessakin siihen, että eeposteorioissa kansaneepos miltei samastettiin sankarieepokseen. Kansallisvaltion ja kansallisen identiteetin rakentajat korostivat sodan merkitystä pyrkiessään määrittelemään kansakuntien välisiä suhteita. Sodassa uskottiin alkuperäisen yhteenkuuluvuuden tunteen ja taistelutahdon vahvistuvan suhteessa viholliskansoihin, ja viholliskuvan katsottiin edistävän kansallista identiteettiä. Usein ajateltiin myös, että sankarien johtaman sodan tuloksena alkoivat hahmottua myös ne kansalliset laitokset, joiden pohjalle valtio lopulta kohosi.
Kriittisemmän historiakäsityksen levittyä Suomeen 1700-luvun loppupuoliskolla myös käsitys sankariajasta muuttui. Porthan ja sittemmin esimerkiksi Tengström suhtautuivat epäillen ajatukseen, että suomalaisilla olisi ollut varsinaista sotaista sankariaikaa. Snellmankin suhtautui ajatukseen alun perin varsin kielteisesti. Tengström ja monet muut ajattelivat, että suomalaisten kansanluonne oli melankolinen ja rauhaa rakastava ja että heidän sankaruutensa ilmeni siksi pikemminkin taistelussa ankaraa luontoa vastaan.
Romantikot pitivät sankariaikaa suorastaan kansallisen olemassaolon edellytyksenä, jota ilman kansalla ei mitään todellista historiaa itse asiassa voinut lainkaan olla. Suomalaisen sivistyneistön ongelmaksi tuli, ettei suomalaisilla näyttänyt olevan lainkaan sankariaikaa, koska maan hallinto oli sadat vuodet ollut vieraan kansakunnan hallussa. Tämä oli omiaan vahvistamaan torjuvaa suhtautumista katoliseen kirkkoon ja Ruotsin vallan aikaan, vaikka kulttuuriset ja sivistykselliset vaikutukset hyväksyttiinkin.