Mistä Kalevala on tehty?
Kalevala on Elias Lönnrotin luomus, ikivanhan kansanrunon oppinut esitys ja maailmankirjallisuuden osa. Silti ne tuhannet runosäkeet, joista eepos rakentuu, periytyivät aikalaisilta, Lönnrotin itsensäkin tapaamilta ihmisiltä. Tästä näkökulmasta jokainen Kalevalan lähdeteksti on yksilöllinen: esittäjänsä ainutkertainen mielen- ja äänenluomus.
Mitä Lönnrot ajatteli? Aistiko hän kohtaamiensa laulajien läsnäolon vielä työpöytänsä äärellä yksilöllisinä ääninä, joiden kautta Kalevalan monisävyinen kertoja rakentui? Vai olivatko runot hänelle yliyksilöllisiä muinaisuuden viestejä ja laulajat Suomen kansan ja sen eri ryhmien, miesten, naisten, tyttöjen, poikien, itsettömiä edustajia?
Kantelettaren esipuheessa Lönnrot esittää näkemyksensä kansanrunojen synnystä:
Kansanrunoja [–] ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestään, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. Mutta kun mieli, ajatukset ja mielenvaikutukset kaikkina aikoina ja kaikilla ihmisillä enimmiten ovat yhtä laatua, niin runotki, jotka niistä syntyvät, eivät ole yhden eli kahden erityinen omasuus, vain yhteisiä koko kansalle. Samassa kun niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi, kadottaisivat kansanrunoudellisen arvonsa.
”Kansa” tekijänä on koko eepoksen edellytys, sillä, Pertti Anttosen sanoin, ”juuri laulajien nimettömyydellä ja persoonattomuudella runous näyttäytyi ’kansan’ runoutena, kollektiivisesti luotuna menneisyyden jäänteenä, joka ei ollut kiinnostavaa tallennushetken kulttuurisena tai poliittisena nykyisyytenä vaan välineenä rekonstruoida Suomen suomenkielisen väestönosan historiaa ja esihistoriaa, jolle annettiin kansallisen muinaisuuden arvo.”
Laulajien yksilöimättömyys johtuu siis paitsi aikakauden yleisestä käytännöstä myös Lönnrotin sisäistämästä kansallisesta tehtävästä. Yhtä lailla hän ”häivytti oman tekijyytensä kollektiivisen ’kansan’ taakse”. Sanoessaan: ”Itse loime loitsijaksi, laikahtime laulajaksi” hän retorisesti samaistui nimettömiin laulajiin.
Lönnrot ei kuitenkaan täysin vaiennut kohtaamistaan laulajista, vaan luonnehti heitä matkakertomuksissaan, joskin hyvin valikoidusti. Hän näyttää ajatelleen, että edustavat esimerkit avaavat näköalan ilmiöihin, tässä tapauksessa laulajiin, myös kokonaisuutena. Vuonna 1829 hän kirjoitti Kantele-vihkon esipuheessa: ”Kiitollisuudella nimittäisin minä ite kunkin runoniekan, vaan kuin heistä useammat pyysivät minua vaikenemaan, niin tapahtukoon heidän tahtonsa.” Kanteleen viimeisessä osassa 1831 hän jo mainitsi kaksi laulajaa, Paavo Korhosen ja Juhana Kainulaisen. Vanhan Kalevalan johdannossa 1835 hän nosti esiin Arhippa Perttusen ja Kantelettaren johdannossa 1840 Mateli Kuivalattaren. Lönnrot siis nimesi teoksissaan systemaattisesti ainakin yhden laulajan, sen, jonka kohtaaminen ja runot olivat syvimmin vaikuttaneet kyseiseen julkaisuun.
Matkakertomuksissaan ja -kirjeissään Lönnrot luonnehtii, useimmiten nimeltä mainiten, 48 laulajaa; lisäksi hänen käsikirjoituksissaan on ainakin 13 laulajan nimet; näistä useimpia hän on haastatellut. Kymmenkunta Lönnrotin kohtaamaa laulajaa on myöhemmin tunnistettu jälkeläisten runojen tai muistitiedon avulla. Kaikkiaan on siis tiedossa yli 70 runonlaulajaa, joita Elias Lönnrot on omin korvin kuunnellut.
Iivana Shemeikka soittaa kannelta. Suistamo, Muuanto. I. K. Inha julkaisi kuvan teoksessaan Suomi kuvissa 1896. ”Vielä tapaa kannelta Savossa ja Karjalassa”, hän sanoi. ”Sen vieno ääni täyttää koko hämärän savupirtin, ja äänettöminä sitä kuuntelevat kaikki, kun taitavan soittajan näpit hyppelevät sen kielillä. Ja tässä ympäristössä paisuu sen merkitys äärettömästi. Monien sukupolvien ilot ja surut puhuvat noista yksinkertaisista sävelistä.”
(Kuvalähde: SKS:n kansanrunousarkisto, kuva I. K. Inha)