Runous ja yhteiskunta
Myyttishistoriallisille traditioille on ominaista myytin ja historian punoutuminen eri tavoin toisiinsa. Afrikkalaisperinteitä vertailtuaan Christine Seydon toteaa, että myyttisesti painottuneet eepokset ovat ominaisia yhteisöille, joilta puuttuu keskitetty valtarakenne ja joiden yhteisöllisen samaistumisen keinot perustuvat sukulaisuusjärjestelmään ja sen ideologiaa heijastaviin alkuperämyytteihin. Historiallisesti suuntautuneet eepokset taas ovat luonteenomaisia yhteisöille, joissa on keskitetty valtarakenne ja hierarkkiset sosiaaliset suhteet.
Uskonnollista ja poliittista arvoa omaavat myyttitraditiot kuuluvat maailman iäkkäimpiin henkisiin perinteisiin. Tähän päätelmään voimme tulla vertaillessamme vanhimpien tunnettujen tekstikokoelmien tematiikkaa, aiheita ja mielikuvia. Erityisen arvonsa vuoksi myyttitraditiot myös puhuvat toisilleen: samoja olemassaolon ja sen turvaamisen ongelmia pohtiessaan ne lainaavat toisilleen aineksia ja omaksuvat vastaavasti uutta.
Kalevalainen runous eli tallennusaikana kyläkulttuureissa, joissa yhteisöllisen samaistumisen keinot perustuivat sukulaisuusjärjestelmään. Ns. pientä traditiota, yhteiskunnan ruohonjuuritason ajattelua edustavalla runoudella ei enää voinut olla täyttä myytin merkitystä. Eeppisten runojen rituaalinen käyttö ja eeppisen runouden ja loitsuston intertekstuaaliset suhteet osoittavat kuitenkin, että ainakin jotkin myyttisen ajattelun ulottuvuudet koettiin 1800-luvun Karjalassa yhä relevanteiksi. Samaan viittaavat eräät runonlaulajien lausumat.
Karjala, etenkin Viena, oli 1800-luvulla alue, jonne valtion koneisto ja uskonnon auktoriteetti ulottivat vaikutuksensa etäältä käsin. Yhteisöllinen toiminta pysyi kylän ja suvun piirissä, ikään kuin omassa maailmassa, josta tosin retkeiltiin etäälle. Eristyneet yhteisöt säilyttivät pyhän historiansa, omat myyttinsä hämmästyttävän pitkään, mutta vain arkielämää loitsun muodossa palvelevilta tai viihteeksi kelpaavilta osiltaan. Vallitsevaa uskonnollista tai sosiaalista järjestelmää niillä ei enää perusteltu. Inkerissä runojen minä-muotoisuus ja tapahtumien osittainen kristillistäminen puhuvat sen puolesta, että kalevalaisella epiikalla ei enää tallennusaikaan ollut yhteisöä perustelevan myytin luonnetta, vaikka runojen yhteys uskomusmaailmaan tajuttiinkin.
Myytti ja historia sulautuvat sekä kalevalaisessa traditiossa että sen sisarperinteissä monin tavoin toisiinsa. Sekä George Dumezil että Marshal Sahlins ovat havainneet olemassa olevan ”pyhän historian”, myyttiperinteen, tarjoavan malleja myös sekulaarin historian jäsentämiselle ja kuvaamiselle. Kun sekä myyttinen että maallinen historia hahmotetaan samankaltaisten ajattelun rakenteiden avulla, ne on helppo sulattaa saman historiankäsityksen osiksi. Historiallisista tapahtumista kertovaa ainesta sovitetaan vanhoihin myyttikaavoihin ja myyttisillä mielikuvilla koristellaan realististen tapahtumien kuvausta.
Menneisyys jäsennetään aina nykytilanteesta käsin. Näin myyttisen historian sankarit syntyvät nykyhetken kokemuksen ja havaintoja strukturoivan perinteen vuorovaikutuksen seurauksena. Herooinen kerrostuma syntyy helposti tietyissä olosuhteissa, valtarakenteiden muuttuessa, ”pyhän” historian jatkoksi tai sen osaksi.
Se, että kalevalaisen epiikan myyttiaiheet ovat ikivanhaa euraasialaista perintöä ja että runous toisaalta sisältää eri aikakausiin paikallistettavaa kansanomaisen historiankäsityksen ainesta, ei sisällä ristiriitaa. Maailman myyttishistoriallisten traditioiden vertailu osoittaa, että toistuviin teemoihin kuuluvat maailman, ihmisten ja kulttuurin synty, etnisten ryhmien alkuperän johtaminen jumalten maailmasta ja valtahierarkioiden laillistaminen. Etnisten ryhmien rajojen piirtäminen edellyttää toiseuden kuvaamista sekä oman ja vieraan suhteen mittaamista. Tämä me–muut-asetelma kuvautuu tavallisesti ns. sankariaikana, jolloin esi-isäsankarit turvaavat ryhmän olemassaolon oikeudet ja laillistavat sukuryhmien valtapyrkimykset.
Kun tarkastelemme kalevalaista epiikkaa, näemme, että monet Väinämöiseen ja Ilmariseen liittyvät teemat edustavat myyttisen alkuajan kuvausta. Heidän Pohjolan matkansa sekä Lemminkäisen, Kaukamoisen ja Kullervon hahmoihin kiinnittyvä ns. viikinki- tai saarelaistematiikka taas sisältää myyttisen alkuajan jatkoksi sijoittuvan sankareiden kuvauksen piirteitä.
Merkityksellisiksi koetut perinteet eivät ole mitä hyvänsä seikkoja. Kansalliset symbolit luodaan aineksista, joilla on menneisyyden arvovaltaa ja yhteisöä yhdistävää voimaa. Kalevala osoitti, että itämerensuomalaisilla oli oma myyttishistoriallinen, pyhä perinteensä. Se perusteli ainutlaatuisuutemme, erilaisuutemme naapureistamme ruotsalaisista ja venäläisistä. Kalevalainen runous, joka kansanperinteenä oli jo paljolti menettänyt myyttistä luonnettaan, sai Kalevala-eepokseen koottuna uuden myyttisen merkityksen.
Tie Ilomantsin Kokonniemen historialliseen kalmistoon. (Kuvalähde: Arkkivoltti, Kari Lehtonen)