Kuva muinaishistoriasta hahmottuu
Suomalais-kansallisen eepoksen idea alkoi hahmottua sivistyneistön mielessä sitä mukaa kuin kansanrunouden aineistoa karttui, eurooppalaiset eeposteoriat levisivät maahan ja kansallinen ajattelu sai jalansijaa. Ennen autonomian aikaa käsitykset, että Suomellakin oli saattanut olla oma sankarikautensa ja yhtenäinen kansallinen eepoksensa, perustuivat hajanaiseen ja puutteelliseen runoaineistoon. Aineiston karttuessa ja aineistoa jäsentävien oppien tultua tunnetuiksi muinaishistoria ja kansanrunous sen tutkimisen lähteenä saivat kuitenkin vähitellen uuden, täsmällisemmän ja perustellumman sisällön, vaikka kuvitteellisuus säilyikin kauan syntyvien suurten kertomusten pohjana.
Vuonna 1809 ilmestyi Friedrich Rühsin suomalaista muinaisrunouttakin sivuava teos Finland und seine Bewohner, joka toimi sittemmin Arwidssonin ruotsin kieleen kääntämänä monen suomalaisen oppineen, mm. Arwidssonin, Linsénin ja Lönnrotin lähteenä. Kymmenen vuotta myöhemmin Lönnrotin tuleva opettaja, Reinhold von Becker (1788–1858) teki laajan tutkimusmatkan Pohjanmaalle, Lappiin, Kainuuseen ja Pohjois-Savoon. Matkalla keräämänsä aineiston pohjalta hän julkaisi Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1819 osaksi runomittaisen kirjoituksen ”Väinämöinen”. Vastoin ajankohdan romanttisia käsityksiä hän tulkitsi Väinämöisen ihmiseksi, jota vain yksinkertaiset ihmiset pitivät puolijumalana. Beckerin ansioksi on osin luettava se, että Lönnrot kiinnostui kansanrunouden keruusta ja että hän lähti vuonna 1827 ensimmäiselle keruumatkalleen. Jo samana vuonna valmistuikin Lönnrotin maisterinväitöskirja De Väinämöine, priscorum Fennorum numine, jossa Väinämöinen tosin saa vielä jumalallisen merkityksen.
Lönnrotin maisterin-väitöskirja De Väinämöine, priscorum Fennorum numine. 1827.
Teoksessaan Lönnrot osoittaa lukuisin viittein perehtyneensä aikaisempien sukupolvien kansanrunoutta koskevaan tietoon ja käsityksiin. Lönnrotin hahmottelemassa Väinämöisessä yhtyvät eri maiden mytologioiden puolijumalille ja sankareille antamat ominaisuudet, mutta samalla myös 1700-luvun ihanteet ja käsitykset. Väinämöinen on jumala ja demiurgi, maailman luoja, mutta myös kreikkalaisten ja viikinkien veroinen sankariuros. Mutta ennen kaikkea hän on laulaja ja soittaja, kulttuuriheeros, Homeros ja Orfeus, kansan muinaisuuden kertoja, arjen huolten laulaja ja harmonian luoja. Hänessä yhtyvät klassisen sopusoinnun ihanteet romanttiseen sielullisuuteen, mutta taustalla erottuu myös uushumanistinen sivistysajatus.
Katso myös kuvataiteessa Väinämöisen idea.
Heti 1830-luvun alussa alkoi Suomessa ilmestyä historiaa käsitteleviä teoksia, joissa muinaishistoria näytteli merkittävää osaa, ehkä tärkeimpänä näistä A. I. Arwidssonin (1791–1858) Lärobok i Finlands historia och geografi för gymnasier och skolor, 1832. Esipuheessaan Arwidsson kritisoi Ruotsin vallan aikaisia vallanpitäjiä siitä, etteivät nämä antaneet arvoa suomalaisille vaan laiminlöivät provinssin oman kulttuurin vaalimisen ja menneisyyden muistojen tallentamisen. Tekstistä on luettavissa varoitus sivistyneistölle, ettei sama tilanne toistuisi myös Venäjän vallan alaisuudessa. Myös Lönnrotin kiinnostus muinaishistoriaan kulminoitui 1830-luvulla, siis aikana, jolloin hän teki merkittävimmät runonkeruumatkansa ja jolloin hänen mielessään alkoi syntyä kokonaiskuva suomalaisesta kansaneepoksesta. Käsitykset muinaishistoriasta ja eepoksesta kulkivat käsi kädessä: Lönnrotin mielessä kansaneepos on muinaishistorian esitys, mikä puolestaan viittaa jo 1700-luvulla syntyneeseen käsitykseen kansanrunouden historiallisesta ja kansatieteellisestä todistusarvosta.