Kieltä tutkimaan
Kalevalan käsikirjoituksen valmistuttua Elias Lönnrotin mieli palaa yhä laajemmille retkille. Hän kirjoittaa ystävälleen C. N. Keckmanille kriittisesti yliopiston penseästä suhtautumisesta: ”Heinien ja kärpästen keräilijöille universiteetti on kyllä rahoja työnnellyt.” Hän ei kuitenkaan jätä apuraha-anomusta, mutta tekee sen sijaan huhtikuussa laajan retken Vienaan ja käy Rukajärvellä saakka. Kellovaaran syrjäisessä kylässä hän tapaa Arhippa Perttusen sisaren Moarien. Samaan aikaan kun Vanhaa Kalevalaa painetaan, siihen alkaa jo kertyä lisiä ja täydennyksiä. Elokuussa Lönnrot pistäytyy vielä Lapukankin pienessä kylässä rajan pinnassa. Hän hankkii itselleen välilehditetyn Kalevalan, johon alkaa tehdä tarkasti täydennyksiä. Se on ollut keskeinen lähde Kalevalan syntyprosessin tutkijoille.
Elias Lönnrotin 6. matka 16.9.1836–15.11.1837.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tarjoaa Lönnrotille 1000 ruplan apurahaa murteiden tutkimusta varten. Näin Lönnrot lähtee syyskuussa 1836 kuudennelle ja samalla vaateliaimmalle ja hankalimmalle tutkimusmatkalleen yhdessä ylioppilas J. F. Cajanin kanssa; tämä tosin seuraa häntä vain alkumatkan. Matkan ensimmäinen vaihe kestää kahdeksan kuukautta ja suuntautuu aluksi Vienaan ja sen jälkeen kohti pohjoista Jäämeren rannoille saakka. Retken toinen, kuusi kuukautta kestänyt vaihe suuntautuu Vienan kautta etelään ja sitten Ilomantsin, Sortavalan ja Lappeenrannan kautta Pohjois-Karjalan pitäjiin.
Aluksi kaikki menee hyvin. Matkakumppanit viipyvät Uhtualla kuukauden, merkitsevät muistiin runoja ja odottavat talvikelien tuloa. Cajan palaa Suomeen ja Lönnrot lähtee kohti pohjoista hiihtäen ja myöhemmin myös porolla ajaen. Hänet valtaa suunnaton koti-ikävä. Pahimmaksi paikaksi osoittautuu Jäletjärven kylä, jossa häntä epäillään vakoojaksi ja jossa emäntä toivottaa hänet tervetulleeksi kysymällä: ”Mitä tekisit, jos tulisivat tappamaan sinut?” Yksinään kulkeva mies saa kuulla kauhutarinoita ja uhkauksia murhamiehistä ja ryöstäjistä. Lönnrotin mieleen alkaa hiipiä pysyvä pelko, kiusanhenki, joka häiritsee hänen matkantekoaan myöhemminkin.
Suurretken tulokset ovat kuitenkin erinomaiset: lisää tietoa, missä kaikkialla pohjoisen retken reunamilla suomen kieltä puhuttiin, runsaasti lisäaineistoa Kalevalaan, loitsuja ja sananlaskuja julkaisun verran, arvoituksia, satuja ja uudempia kansanlauluja samoin melkoinen määrä. Vanhoja lyyrisiä kansanlauluja Lönnrot jo matkan aikana ryhmittelee julkaisemista varten. Lyyristen runojen kokoelmakin alkaa hahmottua.
Pitkiä eeppisiä runoja, loitsuja tai vanhimmaksi ymmärrettyä lyyristä kansanrunoutta arvostettiin eniten, mutta Lönnrot ei unohtanut muitakaan suullisen perinteen lajeja. Hän merkitsi muistiin sananparsia, arvoituksia, itkuvirsiä, rahvaanrunoniekkojen runoja, riimillisiä kansanlauluja ja myös proosaperinnettä, satuja ja tarinoita. Hänelle kelpasivat myös katkelmalliset laulut ja kertomukset: hänhän oli etsimässä Suomen kansan muinaisen runoston katoavia sirpaleita. Hän ei syrjinyt arvottomanakaan pidettyä perinnettä, esimerkiksi seksuaalirunostoa, jota oli mahdotonta julkaista, vaan säilytti ne käsikirjoituksissaan vastaisen varalle.