Kansanrunojulkaisut ennen Kalevalaa

Kun Kalevalat (1835, 1849) ja Kanteletar (1840–1841) näkivät päivänvalon, kansanrunouden julkaiseminen oli ollut Euroopassa muodissa jo pitkään. Traditio oli saanut alkunsa 1760-luvun Britanniassa. Elias Lönnrotin eepoksen tärkein edeltäjä oli skotlantilaisen James Macphersonin teossarja Ossianin runot (The Poems of Ossian 1760–1763). Macpherson oli käyttänyt hyväkseen käsikirjoituksina ja suullisena perinteenä säilyneitä gaelinkielisiä runoja ja proosakertomuksia; näiden hän katsoi antavan tietoa luoteisen Skotlannin varhaisimmasta historiasta ja sen kelttiläissankareista.

Ossianin runot valloittivat Euroopan useina käännöksinä. Teosta varjosti kuitenkin sitkeä kiista sen autenttisuudesta; Macpherson väitti kuolemaansa asti runoelmansa perustuvan vanhaan käsikirjoitukseen, joka sisälsi 200-luvulla j.a.a. eläneen kelttiläisen bardin laulutallenteita. Ossianin runot ja niitä koskeva autenttisuuskiista tunnettiin hyvin Turun akatemiassa, Lönnrotin opinahjossa. Sama koski englantilaisen Thomas Percyn toimittamaa kokoelmaa Reliques of Ancient English Poetry (1765), jossa esiteltiin sekä kertovaa että lyyristä vanhaa runoutta.

Brittiläiset esikuvat innoittivat saksalaista Johann Gottfried Herderiä hänen toimittaessaan Volkslieder -kokoelmiaan 1770-luvulla. Nämä sisälsivät näytteitä useiden kansojen ja kielialueiden runoudesta. Itämeren piiristä pääsivät mukaan myös saamelaiset ja virolaiset kansanlaulut. Sen sijaan suomalainen runous (”kuuluisa karhulaulu”) mainitaan vain alaviitteessä. Herderin kuoleman jälkeen hänen kokoelmistaan toimitettiin uusi, maantieteellisesti järjestetty editio Stimmen der Völker in Liedern (1807). Teos vaikutti voimakkaasti kansanrunoutta koskeviin käsityksiin Pohjoismaissa; Suomessa se innoitti sekä Runebergia että Lönnrotia.

Kansanlaulujen läpi katseltiin muinaisuuteen myös 1810–1830-luvun Tanskassa ja Ruotsissa. Kansanusko ja keskiaikainen kulttuuri kuvastuivat esimerkiksi E. G. Geijerin ja A. A. Afzeliuksen suuressa kokoelmassa Svenska visor från forntiden (1814–1817). Suomalaissyntyisen A. I. Arwidssonin toimittama Svenska fornsånger (1834–1842) sisälsi historiaan liittyviä lauluja. Entisen emämaan kaunokirjallisuutta ja humanistista tutkimusta seurattiin tarkoin autonomian alkuajan Suomessa. Vanhan Kalevalan alaotsikko ”Vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista ajoista” saattaa sisältää kaikuja ruotsalaisten kansanlaulukokoelmien nimistä.

Laaja-alainen käsitys kansanrunoudesta

Lönnrotin opiskeluaikoina kansanrunous käsitettiin laaja-alaisesti. Siihen kuuluivat mm. Vanha Testamentti, Ilias ja Odysseia sekä germaanisen kielialueen varhaiskirjallisuus eli Edda-runot, saagat ja Nibelungeinlaulu. Viitatessaan Kalevalan syntyvaiheisiin Lönnrot nostaa esiin Homeroksen eepokset sekä Eddan. Ilias ja Odysseia olivat olleet kiihkeän kiinnostuksen kohteina 1700-luvulta lähtien. Niiden katsottiin syntyneen ”kansojen lapsuudessa”, kulttuurin varhaisimmassa kehitysvaiheessa, jota leimasi lähes saumaton yhteys luontoon. Koska mielikuvituksen lentoa ja tunteiden voimaa ei tämän tyyppisessä kulttuurissa vielä kahlittu, ne tarjosivat runoudelle vahvaa ravintoa.

”Luonnonrunouden” ja siihen kuuluvan sankarirunouden ihastelu siirtyi oppineiden keskusteluissa syrjemmälle, kun Homerosta koskeva tieteellinen tutkimus alkoi edistyä merkittävästi 1700-luvun lopulta lähtien. Saksalainen filologi Friedrich August Wolf esitti teoksessaan Prolegomena ad Homerum (1795) teorian, jonka mukaan Ilias pohjautui suullisena perinteenä eläneisiin lauluihin ja laulusikermiin. Ennen kirjoitustaidon käyttöön tuloa (600-luvulta e.a.a. lähtien) olivat monien sukupolvien mestarilaulajat (rapsodit) esittäneet ja muunnelleet Troijan sodan sankareista ja Olympoksen jumalista kertovia runoja. Wolf piti mahdollisena, että jo tässä suullisen tradition vaiheessa oli saattanut esiintyä suuri runoilija-laulaja (’Homeros’), joka olisi luonut Iliaan ytimen.

Eeposprosessin toisen vaiheen Wolf sijoitti kirjoituskulttuurin kauteen, 500-luvulle e.a.a. Peisistratoksen hallitsemassa Ateenassa olisi suulliset sankarilaulut ensin kirjoitettu muistiin ja sitten koostettu niistä laajoja eeppisiä kokonaisuuksia. Yhdistelytyötä helpotti se, että kaikissa lauluissa käytettiin samaa runomittaa, heksametria. Homeroksen eeposten kolmas kehitysvaihe johtui käsikirjoituskulttuurista. Kun tekstejä kopioitiin käsin, ne muuntuivat helposti. Hellenistisenä kautena (200–100-luvulla e.a.a.) eepoksista ryhdyttiin laatimaan niin sanottua kriittistä laitosta eli tekstiä, joka olisi palautettu mahdollisimman lähelle eepoksen ensimmäistä käsikirjoitusta. Työskentely tapahtui Aleksandrian kirjastossa, jossa tekstikriitikoilla oli käytössään useita Iliaan ja Odysseian versioita. Wolfin teorian mukaan kreikkalaiseepokset olivat siis syntyneet ”monien työnä”, eivät yhden ainoan runoilijaneron sepittäminä.

Sekä Lönnrot että hänen työtään arvioivat aikalaiset viittasivat Wolfin esittämiin kansanrunoeepoksen kehitysvaiheisiin käsitellessään Kalevalan syntyä. Antiikin kirjallisuus oli ollut Lönnrotin sydäntä lähellä kouluajoista alkaen. Hän oli tutustunut Wolfin teoriaan yliopisto-opintojensa yhteydessä. Vanhan Kalevalan valmistumisen aikaan Lönnrot osallistui maailmanhistoriaa esittelevän teoksen (Karl Friedrich Beckerin Weltgesichte) suomennostyöhön; tuloksena oli Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina (1836–1837). Teokseen sisältyi Iliaan ja Odysseian yksityiskohtainen esittely heksametri-sitaatteineen sekä selostus Wolfin teoriasta.

Lönnrot palasi tähän esitellessään Uutta Kalevalaansa vuonna 1849. Hän myös käänsi rakastamaansa Homerosta samaan aikaan kun kirjoitti omaa eepostaan: vuoden 1834 alussa hän lähetti suomentamansa otteen Odysseian kuudennesta laulusta Carl Niklas Keckmanille. Tässä merenrantaan ajelehtinutta Odysseusta – kuten Väinämöistä – auttaa nainen, saaren hallitsijan tytär Nausikaa.

Kansanrunojulkaisut Suomessa

Suomalainen kansanrunouden julkaisemisen traditio tarjosi pitkää eeposta rakentavalle Lönnrotille vain vähän esikuvia. Merkittävin oli Turun akatemian historian opettajan Reinhold von Beckerin yhtenäinen – tosin kesken jäänyt – esitys Väinämöisestä ja hänen uroteoistaan. Becker oli hyödyntänyt runositaateissaan (265 säettä) myös omia keräelmiään. Runojaksoihin liittyi niitä täydentäviä ja selittäviä proosakommentteja. Teksti ”Väinämöisestä” ilmestyi Turun Viikko-Sanomissa 1820 (numeroissa 10, 11 ja 20). Juuri von Becker ohjasi kohti maisterinarvoa etenevän Lönnrotin Väinämöisen pariin. Tuloksena oli akateeminen väitöskirja De Vänämöine, priscorum Fennorum numine (1827; Väinämöinen, muinaissuomalaisten jumala 1985); valitettavasti teoksen toinen osa tuhoutui Turun palossa.

Yksittäisiä runoja laajempaan sankariepiikkaan Lönnrot pääsi tutustumaan myös Zacharias Topelius vanhemman julkaisussa Suomen Kansan Vanhoja Runoja, ynnä myös Nykyisempiä Lauluja (I–V, 1822–1831). Topelius oli sijoittanut ensimmäisen niteen ensimmäiseksi tekstiksi Vienan Vuokkiniemestä kotoisin olevan Jyrki Kettusen laulaman Lemminkäis-sikermän. Se koostuu kolmesta toisiinsa liitetystä runosta, jotka muodostavat 415 säkeen ja 12 painosivun laajuisen kokonaisuuden.

Muista kansanrunoutta sisältävistä, esittelevistä tai analysoivista julkaisuista (Porthan, Lencqvist, Gottlund) oli eeposta kehittelevälle Lönnrotille hyötyä lähinnä aineistolähteinä tai yksittäisiin kysymyksiin vastaajina. Hahmottaessaan kalevalaisen muinaisuuden tärkeää osa-aluetta, moniaineksista ja eksoottista mytologiaa, Lönnrot sai kuitenkin merkittävää apua vuonna 1789 ilmestyneestä tieto- ja hakuteoksesta, Christfrid Gananderin julkaisemasta Mythologia Fennicasta (Suomalainen mytologia 1995).

 

---

Ote Satu Apon artikkelista Kansanrunouden tutkijat Kalevalan kriitikkoina. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.