Kalevalan synty
Harvan teoksen syntyprosessi on selvitetty yhtä perusteellisesti kuin Kalevalan. Tämä on monen sukupolven kansanrunoudentutkijoiden, ennen kaikkea Väinö Kaukosen perusteellisten tutkimusten ansiota. Väinö Kaukonen on selvittänyt, miten Lönnrot eteni eeposta työstäessään vaihe vaiheelta yhä laajemman ja näkemykseltään kunnianhimoisemman runokokonaisuuden julkaisemiseen.
Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykyisempiä Runoja ja Lauluja 1829
Lönnrotin Lemminkäinen-käsikirjoituksen ensimmäinen sivu. (Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto)
Elias Lönnrotin päämäärä oli julkaisutoimen alkaessa vaatimaton. Hän kokosi Zacharias (vanhempi) Topeliuksen esimerkin mukaan vihkosen Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykyisempiä Runoja ja Lauluja (1829–1830). Tarkoituksena oli edistää ”yhteisen kansan” suomenkielisten runojen harrastusta ja samalla kehittää suomen kieltä. Kolmannen keruumatkansa jälkeen Lönnrot kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerille K. N. Keckmanille heinäkuussa 1833 ja ehdotti, että Väinämöisestä ja muista sankareista kertovat runot koottaisiin. Samalla hän mainitsi menetelleensä näin jo Lemminkäisen kohdalla.
Naimakansan virsiä 1833
Syyskuussa samana vuonna Lönnrot lähti jälleen rajantakaiseen Karjalaan ja kokosi häälauluja, joista rakensi 499 säettä sisältävän Naimakansan virsiä -kokoelman. Tätä merkittävämpi tapahtuma oli kuitenkin Vaassila Kieleväisen tapaaminen Vuonnisessa. Vaassilan kanssa käyty keskustelu vaikutti Lönnrotin käsitykseen Väinämöis-runoston keskinäisestä järjestyksestä.
Runokokous Väinämöisestä
Kotiin palattuaan Lönnrot kokosi lokakuun kuluessa runoelman Väinämöinen (1868 säettä), joka ei häntä kuitenkaan vielä kokonaisuutena tyydyttänyt. Saman syksyn jälkipuolella hän lähti jälleen keruumatkalle. Joulukuun 3. päivänä 1833 Lönnrot kirjoitti H. Cajanderille Arkangelin matkan tuloksista:
”Yksistään Väinämöisen runoja minulla on noin 5-6 tuhatta säettä, joista voit päättää, että tästä paisuu aimo kokoelma. Aion kuitenkin talvella taas pistäytyä Arkangelin kuvernementissa, enkä ennen lakkaa runoja keräilemästä, kuin niistä saan kokoelman, joka vastaa puolta Homerosta.”
Viittausta Homerokseen on pidetty merkkinä oivalluksesta, joka johti Kalevala-eepoksen laatimiseen. Elias Lönnrot ymmärsi, että hän saattoi Homeroksen tavoin koota runot laajemmaksi, juonellisesti eteneväksi kokonaisuudeksi. Hän oli perehtynyt Homeroksen Ilias ja Odysseia -eepoksiin ja niiden perinnetaustaan paitsi opiskelujensa yhteydessä mm. saksalaisen F. A. Wolfin Prolegomena ad Homerum -teoksen välityksellä.
Kalevala 1835
Ensimmäinen sivu käsikirjoituksesta Runokokous Väinämöisestä vuodelta 1834. Sitä ei julkaistu, koska Lönnrotin pian tekemä viides keruuretki, jonka aikana hän tapasi Arhippa Perttusen, muutti suunnitelmia. Myöhemmin käsikirjoitus on julkaistu lähinnä tutkimuksen tarpeisiin ja saanut nimen Alku-Kalevala. Yliviivaukset liittyvät Kalevalan toimitusprosessiin. (Kuvalähde: SKS kirjallisuusarkisto)
Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinoisista ajoista 1. Osa, jonka säeainekseen vaikutti suuresti Arhippa Perttusen tapaaminen huhtikuussa 1834 viidennen keruumatkan aikana, ilmestyi vuonna 1835. Sen esipuheessa Elias Lönnrot kertoo pyrkineensä luomaan antiikin esikuvien mukaisen eepoksen. Lönnrot esittää samalla, että runot ovat useamman kuin yhden sepittäjän laatimia. Laulajat ovat niitä hänen mukaansa unohtaneet ja uudelleen sepittäneet. Runot ovat syntyneet sitä myöten kuin asiatkin ovat tapahtuneet. Niinpä Lönnrotilla oli valta runojen käsittelyyn ja eepoksen juonen kehittelyyn.
Vanhan Kalevalan kokoonpanoa koskevassa tutkimuksessaan Väinö Kaukonen vertaili Lönnrotin eepoksen säeaineistoa mahdollisten kansanrunolähteiden vastineisiin. Jo Runokokous Väinämöisestä -kokoelmaan sisältyvä ratkaisu, jossa Kilpakosinta-runo sijoittuu ns. Sampo-jakson osaksi, muodostui vuonna 1935 julkaistun Kalevalan keskeiseksi rakenteelliseksi tekijäksi, johon muut Väinämöiseen liittyvät runot ja muiden hahmojen, Lemminkäisen ja Ilmarisen ympärille kootut runosikermät sovitettiin. Kaukonen kiinnittää huomiota Lönnrotin tapaan karsia runojen kristilliset ja ”uudenaikaiset” piirteet, henkilöiden ja paikannimiä koskeviin muutoksiin, yksityisten runojen kokoonpanoon useamman aineksista, runomittaa koskeviin valintoihin sekä Lönnrotin tapaan muodostella tarvittaessa uusia säkeitä kansanrunojen aineksista. Lönnrotin sepittämiä säkeitä eepoksesta löytyi vain 3 %.
Taiderunoilijan tavoin Lönnrot siis muokkasi kansanrunot omaa Suomen muinaisuutta koskevan visionsa osiksi. Hän katsoi Kalevalan kertovan ”esivanhempiemme” ajasta:
”Jos Suomen Mythologialla olisi näistä runoista mitään apua, joka juuri ei taia ilmankana olla, niin yksi toivoni on täytetty, vaan vielä olisi toisiakin: toivoisin näistä jotain selvitystä esivanhempain vanhasta elämästä, Suomen kielelle ja runo-opille jotai hyötyä saavan.”
Suomalainen mytologia kangasteli Elias Lönnrotin mielessä hänen aloittaessaan kalevalamittaisen kertomarunouden keruun. Tähän viittaa varhaisen Väinämöis-sikermän nimiehdotus ”Suomen Mythologia vanhoilla runoilla toimitettu”. Von Beckerin vaikutus, kansanrunoihin tutustuminen ja runojen eepokseksi kokoaminen muutti kuitenkin Lönnrotin kannan. Kalevalan esipuheessa hän ilmoittaa runojen pohjimmaltaan kuvaavan Suomen varhaista historiaa. Kansanrunojen Kalevan pojaksi mainitsema Väinämöinen oli Lönnrotin mukaan ”voimallinen, paljon tietävä sankari”. Maailman synty -runo on tällöin ”vanhastaan tainnut jostaan jumalasta kerrottaa, ja sitte nimienki unohettua Väinämöiselle mennä”. Maailman alkua kuvaavan Kalevalan avausrunon hahmoksi valikoitui ehkä juuri tästä syystä myyttiseen teemaan Väinämöistä paremmin sopiva ”veen emonen, ilman impi”.
Kalevala sellaisena kuin sen tunnemme: 1849
Julkaistessaan vuonna 1849 Kalevalan laajennetun, nykyään tunnetun version, jota myös Uudeksi Kalevalaksi kutsutaan, Lönnrotin näkemys tapahtumien historiallisuudesta oli vain vahvistunut. Tulkitessaan Kalevalan ja Pohjolan kiistan todellisia menneisyyden tapahtumia kuvaavaksi hän etsii näille sopivaa kiinnittymiskohtaa Suomen ympäristöstä. Uuden Kalevalan esipuheessa hän arvelee, että Pohjolan kansa ei edusta ”Lappalaisia” vaan ”jonkun eri lahkokunnan suomalaisia”. Runojen tapahtumat hän ajoittaa Permian vallan aikaan ja sijoittaa ne Vienanmeren kaakkoisrannoille.
Kalevala herätti heti ilmestyttyään huomiota ja ihastusta. Aikalaiset uskoivat vallitsevan romanttisen eeposkäsityksen mukaisesti Elias Lönnrotin koonneen muinaisen, ”kalevalaisesta aikakaudesta” kertovan eepoksen ja koonneen sen kansanrunojen sirpaleita rekonstruoimalla alkuperäiseksi muinaiseepokseksi. Venäjän Karjalasta kerättyjen kansanrunojen pohjalta laaditusta ja sivistyneeseen makuun sopivaksi muokatusta eepoksesta kehittyi nopeasti suomalaisuuden tunnuskuva.
Suomalaista identiteettiä määrittävää perinnettä ryhdyttiin kokoamaan entistä määrätietoisemmin rajan takaa. Aluksi kysymys oli runojen kokoamisesta Kalevalan laajennettua laitosta varten, myöhemmin eepoksen aitouden todistamisesta lisäaineiston avulla. Jo Lönnrotin elinaikana D. E. D. Europaeus, A. E. Ahlqvist, Fr. Polen ja H. A. Reinholm lähettivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle yli 100 000 säettä kansanrunoutta. Aineistojen nopeasti karttuessa Lönnrot totesi, että hän olisi voinut laatia tuntemansa kansanrunouden perusteella seitsemän erilaista Kalevalaa.
Kalevalan synty on selvitetty perinpohjaisesti näissä Väinö Kaukosen tutkimuksissa, jotka käytännössä muodostavat Lönnrotin eepoksen kriittisen laitoksen:
Vanhan Kalevalan kokoonpano I–II. SKS 1939 & 1945.
Elias Lönnrotin Kalevalan toinen painos. SKS 1956.
Lönnrot ja Kalevala. SKS 1979.
Kansanrunon Kauko-Karjalaa ja Kalevalan synty. WSOY 1984.
Kalevala Lönnrotin runoelmana I–II. Snellman-instituutin julkaisuja, Kustannuskiila Oy 1988 & 1989.