Kalevala kansallisena allegoriana
Lönnrot oli Kalevalan lopullista laitosta (1849) laatiessaan varsin omalaatuisessa asemassa. Se eeppinen idea, joka oli alkanut hahmottua jo 1830-luvun alussa, muuttui jatkuvasti kulttuurisen keskustelun ja itse asiassa koko kulttuurisen elämän myötä. Näin syntyi osin ikään kuin kollektiivisen työn tuloksena Kalevala, jota nyt hyvällä syyllä voitiin kutsua kansalliseepokseksi.
1840-luvun kulttuurisessa tilanteessa Kalevalan päätös tulkittiin siten, että kansanuskon kehityksen keskeydyttyä Ruotsin miehitykseen ja kristinuskon edustamien universaalien arvojen levittyä maahan muinaishistoria päättyy. Alkaa kehitys, joka ennen pitkään johtaa kansallisen historian alkuun. Uuden alku ei kuitenkaan merkitse sitä, että kaikki entinen katoaa jäljettömiin, vaan sitä, että alkuperäisen kansanuskon ja kristinuskon universaalien oppien synteesistä syntyy uusi aikakausi, jolloin kansa tulee tietoiseksi asemastaan ja merkityksestään historian kulussa, luo omat yhteiskunnalliset ja valtiolliset laitoksensa ja itsenäistyy.
J. J. Tengströmin, Robert Tengströmin, Snellmanin ja monien muiden uushumanistisesti ajattelevien tavoin Lönnrot uskoi Väinämöisen laulun ja soiton ilmentävän suomalaisuuteen alun perin kuulunutta rauhanomaista juonnetta. Hänkin ajatteli, että suomalaisten ainoa mahdollisuus oli kulttuurissa, henkisessä kehityksessä, jolle sotaisa romanttinen uhma ja sankarillinen paatos olivat vierasta. 1840-luvun keskustelut vahvistivat ja selkiinnyttivät Lönnrotin käsityksiä yhteiskunnallisten, yhteisöllisten ja ennen kaikkea mytologisten seikkojen merkityksestä eeppisten runojen ja siksi myös kansakunnan synnylle. Yhteiskunnan ja myyttisten käsitysten kehityksen hän katsoi liittyvän läheisesti toisiinsa: myyttiset käsitykset heijastelevat yhteiskunnallista tilannetta, yhteiskunnallisia valtasuhteita, joten ylijumala Ukko saa saman merkityksen ja aseman kuin isä perheyhteisössä ja isäntä talossa. Patriarkaalinen järjestys perustellaan uskonnollisesti, myyttisesti, ja pyhitetään.
Muinaissuomalaisessa mytologiassa ilmenevät monoteistiset piirteet osoittavat Lönnrotin mukaan, että Suomessa oli jo kehittymässä jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja jonkinlaisia yhteiskunnallisia laitoksia. Kalevala voitaisiin tämän tulkinnan mukaan ymmärtää myös allegoriaksi, joka esittää myyttisen kertomuksen historiallisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tähänhän itse asiassa useat aikaisemmat tulkitsijat, mm. Robert Tengström, olivat viitanneetkin. Lönnrot siis avaa mahdollisuuden allegorisiin tulkintoihin, mutta toisaalta hän itse ymmärtää allegorisuuden historiallisesti. Hän ei tarkoita allegorisuudella samaa kuin esimerkiksi Fabian Collan, joka tulkitsi Kalevalan ja Pohjolan välisen sodan hyvän ja pahan taisteluksi. Eepos kuvaa Lönnrotin mukaan toisiaan seuraavia kulttuurin ja sivistyksen muotoja ja siksi myös uskonnon kehitystä. Uskonnon kehitysvaiheet taas heijastavat elinkeinojen ja niiden edellyttämien yhteisömuotojen kehitystä.
Lönnrotin ja monien muiden tuon ajan tulkitsijoiden mukaan kristinuskon tulo, johon Kalevala päättyy, merkitsee ratkaisevasti uutta vaihetta myös suomalaisen kansanuskon kehityksessä. Lönnrot tulkitsee Väinämöisen lupaaman paluun lupaukseksi uudesta ajasta, jolloin alkuperäinen kansallinen myyttinen perintö yhtyy kristinuskon universaaleihin eettisiin periaatteisiin. Tässä ilmenee suomalaiselle sivistyneistölle, myös Lönnrotille, luonteenomainen pyrkimys yhdistää kansan alkuperäinen kulttuuri ja eurooppalainen sivistys.
Uskontojen eri muodot ovat osa inhimillisen sivistyksen historiaa, ja siksi Kalevalan voidaan ajatella kuvaavan Suomen kansan sivistyshistoriaa. Lönnrot näyttää ajatelleen muiden uushumanistien tavoin, että uskonnot ovat vaiheita ihmiskunnan kehityksessä kohti sivistyksen yhä korkeampia muotoja. Näistä muodoista kansakunnan synty ja itsenäisyys on vain yksi, ennen pitkää ohimenevä mutta välttämätön välietappi.
Akseli Gallen-Kallela (1865-1931): Vanitas. Pakanuus ja kristinusko, 1900.