Kalevalan päivä politiikan kentällä

Kalevalan päivää on juhlittu Suomessa 1860-luvulta lähtien. Juhlallisuudet ovat aina heijastaneet oman aikansa kulttuurisia ja historiallisia olosuhteita ja osoittavat selvästi Kalevalan symbolisen voiman ideologisena ja poliittisena aseena.

Eepoksen viisikymmenvuotisjuhla ilmensi suurta optimismia, mutta 25 vuotta myöhemmin, vuonna 1910, tilanne oli toinen. Nationalististen ja panslavististen pyrkimysten vaikutuksesta tsaari (ensin Aleksanteri III, sitten Nikolai II) oli kahden edeltävän vuosikymmenen aikana rajoittanut suomalaisten kansalaisvapauksia, lakkauttanut suomalaisia instituutioita sekä pyrkinyt muuttamaan Suomen etuoikeutettua asemaa suuriruhtinaskuntana ja sulauttamaan maan osaksi Venäjää. Suomalaiset olivat vastanneet tähän menneisyyden uusromanttisella painotuksella ja luomalla suurelta osin Kalevalaan perustuen musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden keinoin sen, mitä kutsutaan Suomen taiteen ”kultakaudeksi”. Helsingin Sanomissa ollut katsaus kautta maan pidetyistä Kalevalan päivän juhlallisuuksista riemuitsi ”jalosta tunnelmasta”, joka paloi ”jokaisen kansalaisen rinnassa.”

Vuonna 1910 suomalaiset eivät tosin taistelleet ainoastaan kansallisen olemassaolonsa puolesta; oli alkamassa myös keskinäinen luokkataistelu, joka jakoi maan kahtia valkoisiin ja punaisiin ja kahdeksan vuotta myöhemmin johti veriseen sisällissotaan. Suomessa työväenliike oli saanut alkunsa 1880-luvulla vaikuttaneen, porvarillis-liberaalin teollisuusmiehen Viktor von Wrightin pyrkimyksistä parantaa työläisten osaa. Radikaalimman sosialismin vallatessa alaa von Wright vetäytyi syrjään ja työläiset itse ottivat liikkeen vastuulleen. Heidän vuonna 1899 perustamalleen Suomen Työväenpuolueelle (josta vuonna 1903 tuli Suomen Sosialidemokraattinen Puolue) Kalevala-tutkimusta harjoittava ja juhlallisuuksia johtava porvaristo edusti vihollista. Kalevalan päivän lähestyessä puolueen johtajat kehottivat jäseniä pysyttelemään poissa virallisesta porvariston tapahtumasta ja järjestämään omia juhliaan.

Riemuvuosi 1935

Vanhan Kalevalan satavuotisjuhlia, riemuvuotta 1935, vietettiin vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Aiemmin oli tuskin nähty vastaavaa spektaakkelia: nyt Kalevalan nimiin luettiin paitsi Suomen kulttuurinen, myös valtiollinen itsenäisyys. Kalevalan katsottiin tarjoavan historiallisen oikeutuksen niille suuntaviivoille, joita nuoren kansakunnan oli määrä seurata. Näitä suuntaviivoja olivat pyrkimys tehdä Suomesta vahva sotilaallinen mahti ja halu liittää suomalaisten etniset, rajan takana Karjalassa ja Inkerissä asuvat sukulaiset kansakunnan osaksi.

Suunnilleen Suomen itsenäistymisen aikoihin vuonna 1917 Kaarle Krohn, huomattava Kalevalan runojen tutkija, oli hylännyt eeppisten runojen mytologisen tulkinnan historiallisen tulkinnan tieltä. Hänen mukaansa sankarirunot olivat saaneet alkunsa myöhäisellä rautakaudella (700–1000), skandinaavista viikinkiaikaa vastaavan sotaisan ajanjakson kuluessa. Kalevalan sankarit olivat historiallisia henkilöitä, jotka olivat tallanneet suomalaista maaperää vapaina miehinä ja suorittaneet urotekoja kotimaansa puolesta. Vuoden 1935 juhlallisuuksien yhteydessä historioitsija Jalmari Jaakkola kuvaili julkaisujen ja radioesitelmien sarjassa muinaisen Suomen sankarillista ja sotaisaa elämää, sellaisena kuin se oli kuvattu Kalevalassa. Martti Haavio, yksi Krohnin etevimmistä oppilaista, kehitteli teemaa eteenpäin, ja monet vähäisemmät ajattelijat yhtyivät Haavion pyrkimyksiin sankarirunojen ”taisteluinnon” kuvailemiseksi.

Kalevala itsenäisyyden ja laajenemispyrkimysten tukena

Suurimmalla osalla niistä, jotka työskentelivät vahvan kansallisen sotilasmahdin luomiseksi, pyrkimyksenä oli vain varmistaa maan itsenäisyyden jatkuminen kaikkea muuta kuin vakaassa maailmantilanteessa. Pieni vähemmistö kuitenkin näki sotilasmahdin vahvistamisen keinona yhdistää suomensukuisten heimojen kotimaat – erityisesti Karjala ja Inkeri, mistä monet Kalevalan runoista oli kerätty – Suur-Suomeksi, jota pitäisivät koossa yhteisen kielen, rodun, maantieteen ja historian siteet.

Kiinnostusta tuolloin bolshevikkien hallussa oleviin Kalevalan laulumaihin oli jo vanhastaan. Vuosisadanvaihteeseen mennessä uusromanttinen karelianismi oli tehnyt Karjalasta eräänlaisen Suomen pyhän maan, jonne maan johtavat taiteilijat, säveltäjät ja runoilijat tekivät pyhiinvaelluksia valaakseen itseensä kansalliseepoksen henkeä ja etsiäkseen taiteellista innoitusta luomistyöhönsä. Vuoden 1910 juhlissa oli korostettu Karjalan merkitystä, mutta tuolloin, lehdistön ollessa tiukassa valvonnassa, ainut julkisesti tavoiteltavissa oleva yhtenäisyys oli henkistä laatua. Itsenäisessä Suomessa, jossa lehdistön sensuuri oli poistettu, muutamat suomalaiset kampanjoivat aktiivisesti Suur-Suomen luomiseksi.

Isänmaan laajentamishaluja oli tukemassa kaksi kilpailevaa tieteellistä koulukuntaa. E. N. Setälän ja Väinö Salmisen puoltama näkemys oli se, että vanhat runot olivat balttilais-suomalaista yhteisperintöä. Runot olivat ajan myötä kadonneet läntisestä Suomesta mutta säilyneet syrjäisemmillä alueilla Karjalassa ja Inkerissä. Krohnin, Jaakkolan, Haavion ja Uno Harvan kannattaman toisen näkemyksen mukaan runot olivat saaneet alkunsa Länsi-Suomessa viikinkiajalla, matkanneet kohti itää Karjalaan ja Inkeriin ja lopulta väistyneet lännestä mutta säilyneet niissä karjalais- ja inkeriläiskylissä, joista Lönnrot ja muut kerääjät olivat ne löytäneet. Kummankin näkökannan mukaan inkeriläiset ja erityisesti karjalaiset olivat säilyttäneet kulttuurisen perinnön, joka oli tehnyt Suomen itsenäistymisen mahdolliseksi. Suomalaisilla oli nyt historiallinen velvollisuus tuoda vapaus kansoille, jotka olivat tehneet heidän oman vapautensa mahdolliseksi. Vaikka riemuvuoden 1935 virallisissa juhlallisuuksissa isänmaan laajentamisen puolesta kuultiin vain harvoja puheenvuoroja, lehdistössä niitä nousi esiin usein: eepoksen sammon sinne tänne hajonneisiin murusiin viitattiin symbolisina representaatioina hajonneista suomalaisheimoista, jotka tulisi jälleen yhdistää.

 

---

Lyhennetty ote William A. Wilsonin artikkelista Sata vuotta Kalevalan juhlintaa. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.