Kalevalaa sarjakuvina 1939–2006

Vanhin Kalevalaan pohjautuva sarjakuva löytyy Raul Roineen kirjoittamasta ja Aarne Nopsasen kuvittamasta Antti Puuhaara-albumista vuodelta 1939. Kansansatuihin pohjautuvan sarjan 12-sivuisessa jaksossa Antti Puuhaara käy Pohjolassa, Louhen luona. Sarjakuvassa oli vanhaan suomalaiseen tyyliin tekstit ladottuina kuvien alle. Sarjan muissa albumeissa Kalevala-aiheita ei käytetty.

Omalla tavallaan Kalevalan asemasta suomalaisessa kulttuurissa ja tietoisuudessa kertoo se, että silloin, kun tämä kulttuuri tai jotkut sen piirteet on haluttu saattaa naurunalaisiksi ja pilkan kohteeksi, pontimeksi on otettu juuri Kalevala. Tämä käy hyvin ilmi 1960- ja 1970-lukujen taitteen turkulaisesta underground-lehdestä Aamuruskosta. Sen sivuilla seikkaili 1968 Harro Koskisen luoma bi-seksuaalinen sankaritar Aino Pohja, joka halutessaan pystyi muuttumaan ihmisestä siaksi ja päinvastoin. Sarjan nimistöstä löytyi myös esimerkiksi Marjatta. Juuri nimien avulla pilkka suunnattiin suomalaisen kulttuurin symboliseen ytimeen. Itse tarinoilla ei ollut Kalevalaan mitään yhteyttä.

Samanlaista virettä löytyi tamperelaisen Veli-Pekka Alasen (1946–1981) piirtämästä, vuosina 1971–1981 ilmestyneestä Pekosta. Myös siinä huumorin ainekset löydettiin usein Kalevalasta. Yksi sivuhahmoista oli vahvasti Väinämöisen oloinen parrakas Väiski. Muinaissuomalainen antisankari Pekko eli Kalevalan ajan Suomessa. Nimensä hän oli saanut muinaiselta oluen jumalalta ja hänen olemuksensa toi mieleen seitsemän veljestä. Inspiraationsa Pekko oli saanut Asterixista ja Madista, ehkä myös Harald Hirmuisesta. Hänellä oli puukko vyöllään ja hän kulki koivun kuoresta tehdyissä kengissä. Perheensä hän elätti metsästyksellä, keräilyllä ja maanviljelyksellä.

Suoremmin Kalevalaan pohjautui Riitta Nelimarkan sarjakuvakirja Sammon ryöstö (1973), jonka hän muokkasi yhdessä Jaakko Seeckin kanssa luomansa animaatioelokuvan pohjalta.

Ursula Niemistö teki vuosina 1981–1986 kunnianhimoista ja korkeatasoista Kalevalaa. Se ilmestyi viikottain 14 suomalaisessa ja parissa ruotsalaisessa lehdessä. Ensimmäiseksi sarjaa julkaisi Uusi Suomi. Sarjan kokonaislaajuus oli 300 sivua ja se kattoi koko Kalevalan tarinan. Kalevalaisen runomitan Niemistö kuitenkin hylkäsi ja käytti sen sijaan sujuvaa suorasanaista tekstiä tai tavallista puhekieltä, muutamin kalevalaisin maustein. Suunnitelmista huolimatta Niemistön Kalevalaa ei koskaan koottu albumiksi.

Kalevalan juhlavuonna 1985 Tampereen sarjakuvaseura julkaisi Sarjari-lehdessä Kalevala-numeron Kalevala a Go Go. Pääkirjoituksen mukaan albumin tarkoituksena oli ”tuoda kansanomaisuus takaisin Kalevalaan.” Sarjojen nimet kertovat otteesta: Soitti Vanha Väinämöinen, Väinön kosiometku, Sisaren turmelu ja Vaka vanha Z.Z. – Väinö ja sähkökannel. Albumissa oli siis useiden tekijöiden töitä ja näkökulmat vaihtelivat. Mukana oli scifiä ja fantasiaa. Amerikkalaista supersankarimytologiaa Kalevala-teemoihin yhdistäneen suomensukuisen amerikkalaiskirjailijan Emil Petajan vaikutus oli nähtävissä Jouko Ruokosenmäen Aurinkovuoressa. Huumoria edusti esimerkiksi Riitta Uusitalon hulvaton, naivistisella otteella piirretty Kalewalaa wai urheilua, joka kuvasi tarkkailuluokkalaisten Kalevalajuhlan koululaisnäytelmää. Se ei kuvittanut tai tulkinnut Kalevalaa suoraan niin kuin albumin muut sarjat.

Myös Ensio Aalto yhdisteli tieteisaiheita kalevalaiseen maailmaan sarjassaan Vaskisaapas, joka julkaistiin scifi-harrastajien Portti-lehdessä 1/1985. Sen humoristisessa maailmassa Kalevalan sankarit ovat maapallolle saapuvia humanoideja, jotka antavat dänikenmäiseen tapaan muinaissuomalaisille aiheet jumaltarustoon. Humanoidit tulevat maahan etsimään aikaharppauskoneiston korjaamiseen tarvittavaa S.A.M.P.O -alkuainetta, jota löytyy tietysti Suomesta.

Kalevala-sarjakuvien scifi-viittaukset kertovat siitä, miten sekä Kalevala-kuvien tekijät että sarjakuvapiirtäjät ylipäätään poimivat aihepiirinsä ja tarinantekotapansa usein ajankohtaisesta kulttuurikeskustelusta joko sitä myötäillen tai sitä vastaan asettuen ja sen keskeisiä piirteitä pilkaten. Esimerkistä käyköön Leea Mäkelän 39-osainen Kalavale, humoristinen mukaelma Kalevalasta ja sen maailmasta, jonka yhdessä kohtauksessa Lemminkäisen äiti pelastaa poikansa. Korppi kehottaa viskaamaan palat takaisin veteen, ”jos siitä tulisi turska”. Äiti ei kuitenkaan neuvoja noudata vaan ompelee palaset yhteen. Tunnusloitsuja täytyy tietysti laususkella ja lopulta pyytää mehiläinen tuomaan oikeita rohtoja. Kalavale päättyy Väinämöisen lähtöön: ”Mitäs opimme tästä? Älkää syökö geenimanipuloitua ruokaa, ettei tule ylläreitä ja Väiski tulee takaisin.” 

Kristian Huitulan Kalevala-albumi ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1998 ja 2000. Toisin kuin monet kieli poskessa tehdyt Kalevalan pilkka-, huumori- ja sci-fi-sarjakuvaversiot, Kristian Huitulan Kalevala (kahdessa osassa, 1998 ja 2000) lepää vahvasti Lönnrotin kokoaman eepoksen perustalla. Teksti on hieman lyhenneltynä alkuperäisessä asussaan, ja kuvat ovat tummasävyisiä, niissä on paljon dramaattisia mustia pintoja ja myös viittauksia Akseli Gallén-Kallelan maalauksiin. Huitulan Kalevala julkaistiin Venäjällä vuonna 2003 ja englanninkielinen versio tuli vuonna 2005.

Suomen Kuvalehti alkoi vuonna 1999 julkaista Petri Hiltusen piirtämää huumoripitoista Väinämöisen paluu -sarjakuvaa. Siinä vaka vanha Väinämöinen palaa lupaustensa mukaisesti takaisin ihmisten ilmoille ja keskelle urbaania kaupunkikulttuuria. Hänellä on tietenkin suuria vaikeuksia sopeutua nykypäivän kovasti muuttuneeseen yhteiskuntaan. Hiltunen piikittelee nykyelämän absurdia menoa iltapäivälehtien lööpeistä sosiaalipolitiikkaan, suomalaista kansanluonnetta ohittamatta.

Samana vuonna, 1999, ilmestyi Don Rosan kertoma ja piirtämä Sammon salaisuus, jossa Aku-Ankka seikkailee Suomessa selvittelemässä sammon arvoitusta omalla tavallaan.

Joensuun Sarjakuvaseura julkaisi vuonna 2000 Sariola-albumin, joka ponnisti Kalevalan juhlavuodesta. Piirtäjiä mukana oli 18. Albumissa on myös Seppo Knuuttilan esipuhe sekä sarjakuvatutkija Timo Ronkaisen artikkeli Kalevala-aiheisista sarjakuvista. Sariolassa oli mukana muun muassa Hunt Emerson, hauskoista klassikkosarjoistaan, esimerkiksi Lady Chatterleyn rakastajasta, tunnettu englantilainen historian ja kansanperinteen harrastaja. Hän innostui Kalevalasta ja suunnitteli kokonaista albumia siitä. Albumiin asti Emerson ei kuitenkaan koskaan päässyt. Taloudelliset syyt katkaisivat työn Sariolassa julkaistun yhdeksän sivun jälkeen. Näillä sivuilla pääosassa on tyttöihin kovasti tykästynyt Ahti Lemminkäinen. Runsasmuotoinen Kyllikki, saaren neito, ei lämpene köyhän kosijan houkutuksille, ja niin Ahti päätyy ryöstämään hänet.

Amerikkalainen Mike Royer oli jo vuonna 1973 tehnyt samantapaisen yrityksen kuin Emerson. Hänen vahvasti seksuaalisväritteisessä tarinassaan Ilmarisen monitaitoinen sisar Annikki saapui Pohjolaan ja joutui siellä käyttämään taitojaan mustia voimia hallitsevaa Louhea vastaan. Louhi yrittää, huonolla menestyksellä, vaihtaa ruumista kauniin Annikin kanssa. Underground-sarjakuva julkaistiin myös Suomessa vuotta myöhemmin, Jymy-lehden numerossa 5/1974.

Vuonna 2006 ilmestyi ruotsinsuomalaisen graafikon ja kuvittaja Nina von Rüdigerin ja ruotsalaisen mediakulttuurityöläisen Karim Muammarin nimimerkillä Infamy Vesi oli mustaa -albumi, joka haki lähtökohtiaan Kalevalasta sekä J. L. Runebergin kirjoittamasta ja Jean Sibeliuksen säveltämästä runosta Näkki. Siinä suomalaista mytologiaa siirretään nykyaikaan japanilaisen mangan keinoin. Vedenhaltija Näkki on kaapannut valtakuntaansa rannalla leikkineen pienen pojan ja ryöstänyt tämän kyyneleet. Epätoivoinen äiti on valmis mihin tahansa pelastaakseen lapsensa kuin Lemminkäisen äiti Tuonelan joella. Vesi oli mustaa yhdistelee perinteistä kalevalaista tarustoa moderniin maailmaan ja ilmaisutapaan. Tarinan moderni Tuonela on Helsinki, jossa diilerit käyvät kauppaa ihmisten tunteilla.

 

---

Lyhennetty Kari Immosen, Kari Kallioniemen, Kimi Kärjen, Kimmo Laineen ja Hannu Salmen artikkelista Kalevalasta populaarikulttuuriin, Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.

SaveSave

SaveSave

SaveSave