Kalevala Eino Leinon runoudessa
Eino Leinolle (1878–1926) Kalevala oli ehtymätön luova dynamo hänen laajassa tuotannossaan alusta loppuun; hän palasi sen aiheisiin ja motiiveihin yhä uudestaan. Eepos oli jatkuvasti uudelleen muotoiltavien ideoiden ja motiivien lähde, joka oli sovellettavissa kulloiseenkin ajankohtaiseen poliittis-yhteiskunnallis-kulttuuriseen tilanteeseen ja maailmankatsomuksen muutoksiin.
Leino toteaa kirjailijamuistelmassaan, etteivät kirjalliset edeltäjät, Erkko ”hiukan järkeilevine”, siis realistisine näytelmineen tai Aho hänelle paljon merkinneet. Enemmän häntä sytyttivät kuvataide ja musiikki, se taiteilijaryhmä, johon kuuluivat Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius, Robert Kajanus, Pekka Halonen ja Emil Wikström.
Kalevala oli ainoa sopiva aihepiiri luoda sellaisia kokonaistaideteoksia, joita Richard Wagner sommitteli Nibelungen-tetralogiassaan. Erona oli se, että Suomessa niitä teki kokonainen taiteilijaryhmä, ns. Kämpin piiri yhdessä. Teokset viittasivat toisiinsa ja loivat sitä Kalevala-kulttuuria, jota vieläkin ylittämättömänä kulta-aikana palvotaan. Esimerkiksi Tuonelan joutsen -aihetta käyttivät rinnan Gallen-Kallela, Sibelius ja Leino.
Linja alkaa Leinon runoelmasta Tarina suuresta tammesta (1896). Poeettisesti se yhdistää kalevalamittaa ja uudempia riimillisiä mittoja. Siinä on idullaan Suur-Suomi-aate, jota karelianistiset haaveilijat kehittelivät. Ajatus ei sinänsä ollut uusi: se alkaa jo August Ahlqvistin tuotannossa.
Runoelma on eräänlainen myyttinen Suomen historia alkaen ”Alkusoinnun” jäämerestä. Siitä nousseen niemen löytää Kalevan kansa, joka on lähtenyt liikkeelle Aasian alkukodista otava ja aurinko oppaanaan. Kansa näkee niemen hyväksi, ja tietäjä nimeää sen Suomenmaaksi. Myöhemmin alkaa Suur-Suomen kukoistusaika:
Koittipa vihdoin Väinämön aika,
Suomeni sankari-aika,
tietojen, taitojen, taikojen aika,
laulujen, urhojen aika,
jolloin suur’ oli Suomeni valta,
laaja laulun ja soiton maa:
Vienan päältä ja Valdain alta
Suvannon suurten vetten taa.
Jolloin Suomeni kansa oli sorja,
ollut ei lännen, ei ounaan orja,
jolloin Kalevan kalpa löi
ja leimusi tietäjän taika.
Kauvas valliten merta kahta
Permin purret kulki,
kauvas kaartaen Pohjanlahta
Kainuu satamat sulki,
loitos Karjalan kannel kaikui,
kauvas kantoi Jäämin jous,
Taara-huutoja rannat raikui,
kussa Yösalon purret sous.
Silloin suur’ oli Suomen kansa,
Suomen leijona voimassansa,
silloin heimoni kunniaa
koko Pohjola julisti julki.
Suomen leijona on tässä anakronismi; se on Ruotsin vallan peruja 1500-luvulta, Juhana-herttuan ajoilta. Runoilija toteaa, että jos sankarit, Väinämö ja Lemminkäinen olisivat tarttuneet valtikkaan ja ryhtyneet veljeskansojen kaitsijoiksi, Suur-Suomi ulottuisi Latviasta, Väinän rannoilta Ruijan suulle. Mutta tätä valtiomuodostusta he eivät osanneet ohjata, vaan he tyytyivät passiivisina soittelemaan kannelta ja jahtaamaan naisia.
Kun keväällä juodaan Agricolan jumalaluettelomoton mukaista Ukon maljaa, ulapalta lähestyy outo purje. Lännen joukot hyökkäävät hävittäen ja ryöstäen, mutta suomalaiset nousevat vastarintaan suurten noitien loitsiessa ruotsalaisten turmiota. Kun salama iskee Ukon uhripuuhun Päivävaaralla, Suomen miehet kokevat sen huonona ennusmerkkinä ja menettävät taistelutarmonsa:
Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian,
näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian.
Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon,
kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
Aikansa lapsena Leino oli perinteisessä käsityksessä, että suomalaiset kääntyivät kertaheitolla pakkokasteessa. Nykyään epäillään koko ensimmäisen ristiretken olemassaoloa ja tiedetään kristinuskon levittäytyneen jo paljon aiemmin rauhanomaisesti kaupan mukana Turkuun ja muuanne rannikkoseuduilla.
Runoelman kuudennessa luvussa Leino pääsee nimimotiiviinsa, Ruotsin Suomeen istuttamaan tammeen. Tämä epäkansallinen puu on vieraan poliittisen vallan ja kristinuskon symboli. Ruotsin rautatammi jakaa tietoa ja uskoa mutta samalla varjostaa auringon ja kuun suomalaisilta. Leino ottaa kantaa vuosikymmenten takaiseen, August Ahlqvistin ja muiden käymään kiitollisuusvelkakiistaan: Suomen kansa ei ole jäänyt velkaan, koska se on osallistunut yli voimiensakin Ruotsin suurvaltahankkeisiin.
Suomen äiti itkee Lemminkäisen synnyttäjän tavoin armasta kuopustaan, viisasta Väinämöistä, jonka kannel valittaa kaiuttomana rannalla. Emo kaipaa päivän päästäjää. Väinämöinen kuulee sen ja sinkauttaa miekkansa tammen lehvien läpi maahan. Tämä on Leinon variaatio Lennart Meren myöhemmästä ”hopeanvalkeasta”, Saarenmaan Kaalinjärven meteroriitista. Virokannas tunnistaa miekan Ilmarisen Väinämöiselle takomaksi miekaksi, kun Louhi oli kätkenyt valot Pohjolan kivimäkeen. Tässä Leino viittaa suoraan Kalevalaan.
Suomen kansa on ruotsien vallan alla menettänyt myyttisen muistinsa eikä enää tunne Ilmarista tai Väinöä. Satavuotias ukko löytyy laulamaan Virokannaksen kanssa käsitysten partasuiden uroiden muinaislauluja Suvantolan sankareista ja heidän maineteoistaan. Tämä on takautuva kulta-ajan utopia, josta kuullessaan kansa kysyy melankolisesti: ”Miksi ennen kaikk’ ol’ onnellista,/ miksi muinoin kaikki kaunihimpaa?” Virokannaksen vastaus on vieras tammi. Näin nousee kansan pyhä tahto (viite äärifennomaaniseen Lauri Kivekkään KPT-liikkeeseen): ”Taitettava onpi tammi suuri,/ kauhu kaadettava Suomen niemen!”
Suomen miehet yrittävät nostaa Väinön miekkaa, mutta kukaan ei saa sitä maasta irti (viite kelttiläisen taruston kuningas Arthurin kivessä olevaan miekkaan). Leino liittyy nyt suoraan Kalevalan suuren tammen motiiviin merestä nousevine pikku miehineen. Kääpiö muuttuu jättiläiseksi, tempaa kalvan irti kaataen ison tammen.
Allegoria Ruotsin vallan lopusta edellyttää kertomusta autonomian alusta: päivä pääsee paistamaan Suomeen, luonto elpyy. Kansa rientää juhlatamineissa ottamaan vastaan Aleksanteri I:stä:
[–] kons’ saapuu kansan taatto, Suomen suoja,
kons’ saapuu valtaherra, valon tuoja,
se kauvan kaivattu, se toivo maan.
Leino koettaa yhdistää tämän Porvoon maapäivien 1809 motiivin Kalevalan lopun ja legendojen Kristus, Karjalan kuningas -aihelmiin. Tiet on avarrettava, peitettävä kukilla ja kunniaportit kohotettava korkeiksi. Nämä palmusunnuntaimotiivit myytistävät historialliset kertomukset hyvän voittajan saapumisesta katsastamaan uutta alusmaataan. Kuningas ei vieraile vain valtojen palatseissa, vaan myös torpissa ja muonarenkien pirteissä. Aleksanteri söi tallissa lounaan Paltamon Lapinkankaalla toisella matkallaan 1818, muttei sentään yöpynyt tölleissä.
Runoelma päättyy tähän idylliin ja samalla vetoaa Aleksanterin valaan, joka velvoittaa uusia hallitsijoita, viimeksi vuonna 1894 valtaan noussutta Nikolai II:sta. Lännen vallan, Ruotsin turmiollisuuden voi helposti aktuaalissa tilanteessa kääntää itäiseksi.
Leino ei myöhemmin ollut tyytyväinen ”pelkäksi muodottomuudeksi” jääneeseen teokseensa, mutta sanoo sen kautta päässeensä kalevalaiseen kielenkäyttöönsä. Aiheen suurisuuntaisuus ja nuoren runoilijan kyky toteuttaa sitä poeettisesti ovatkin vielä ristiriidassa.
Kokoelmassa on muitakin kalevalaisia runoja. ”Väinämöisen synty” muuntaa Kalevalan alun motiivia sikäli, että saastattoman sikiämisen sijasta Väinämöinen saa alkunsa meren ja ilman, Ahdin ja Ilmattaren yhdynnästä. Heksametrimittainen ”Väinämöisen palaus” on idylli, jossa Väinämö soittaa niin, että ”on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen P a n!”.
Kalevalaiset teemat innoituksena
Yksittäisissä runoissaan, joista osa oli erilaisia tilaustöitä, Leino palaa jatkuvasti kalevalaisiin aiheisiin. Toiseen kokoelmaan Yökehrääjä (1897) sisältyy osasto ”Kalevalan kankahilta”, jossa on kehtolaulupari ”Marjatan laulu” ja ”Lemminkäisen äiti”, jälkimmäinen hiukan muunneltu versio Tuonelan joutsenessa olevasta runosta:
Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,
suuri on ulapalla aaltojen raivo.
Lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?
Molemmat runot seuraavat naishahmojen perinteistä madonna-asetelmaa; Lemminkäisen äiti on tässä pojastaan huolestunut emo, ei häntä pelastava rohkea šamaani.
Kokoelmaan Kangastuksia (1902) sisältyy yksi Leinon tunnetuimpia runoja, ”Väinämöisen laulu”. Tässä mahdikkaassa runossa Leino ilmaisee laulajaperityypin kautta elämänfilosofiansa ytimen:
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yks sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru;
ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.
Väinämöinen irtoaa tässä kalevalaisesta kontekstekstistaan älymystöylimykseksi, sellaiseksi edustavaksi yksilölliseksi sankariksi, joita Leino nietzscheläisessä vaiheessaan kehitteli. Hän on kansan yläpuolella, mutta tulkitsee sen sisimmät tunnot:
Kansat katoo,
ei katoa mahti,
jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.
Myöhempi reseptio ei ole huomioinut runon alkuperäistä kontekstia. Laulajan kuva on kaksinkertainen: Väinämöinen on myös Elias Lönnrot. Runo on esitetty ensi kerran mestarin patsaan paljastuspäivän juhlassa hotelli Fenniassa 10. 10. 1902.
Leino alkoi karelianistisen aallon nosteessa luoda myös Kalevalasta riippumattomia, mutta aihepiiriin väljästi liittyviä runoja. Nämä kvasikalevalaiset teemat saivat komeimman ilmentymänsä Helkavirsissä, joiden ensi nide ilmestyi vuonna 1903. Impulssit tulivat sekä routavuosien kansallisesta itsepuolustustaistelusta että kansainvälisistä symbolistisista herätteistä, Wagnerilta ja romantikoilta. Lönnrotin toinen pääteos Kanteletar (1840) oli myös Leinon innoittaja, etenkin siinä olevat keskiaikaiset balladit.
Leino modernisoi kalevalamitan (linkitys kalevalan runomitta -syvennykseen?) jättämällä kertosäkeen osittain pois, väljentäen trokeista mittaa sekä sallien itselleen Kalevalaa runsaammin murrelmasäkeitä ja säkeenylityksiä. Leinon nerokas tapa virtaviivaistaa hidasta runomittaa osoitti ainoan alkuperäisen suomalaisen metrumin voivan ilmaista myös moderneja teemoja. Hän toteutti jäännöksettömästi Lönnrotin Kantelettaren alkulauseessa esittämän vaatimuksen, jonka mukaan Suomen uusi laulu on perustettava vanhan laulun kulmakiville.
Näennäisestä muinaisuudestaan ja keskiaikaisuudestaan huolimatta Helkavirsien kertovat säkeet saatettiin lukea ajankohtaisten teemojen käsittelynä. Efialtes-tarina ”Räikkö Räähkä” kertoo oman talonsa säilyttämiseksi vihollisen kyläänsä johtaneesta petturista. Runo voitiin tulkita nuorsuomalaisesta näkökulmasta suomettarelaisen myöntyvyyspolitiikan tuomioksi. ”Oterma ja Katerma” käsittelee veljesvihaa. Vaikka juoni on eroottinen, pohjimmiltaan runo liittyy Leinon runsaaseen kansallisen eripuraisuuden ja keskinäisen katkeruuden kritiikkiin, joka käy läpi hänen tuotantonsa.
Helkavirsien toinen osa ilmestyi vuonna 1916, hyvin toisenlaisessa tilanteessa kuin ensimmäinen nide. Elettiin suuren sodan kolmatta vuotta. Vaikka Suomi ei suoraan ollut osallisena, sodan henkinen vaikutus tuntui monella tavalla. Pääteemoina ovat resignaatio, pettymys ja luopuminen. Suuret ihanteet valuvat tyhjiin.
Leinon maailmankatsomuksessa oli tapahtunut muutos: uhmakas nietzscheläisyys oli jäänyt, ja tilalle oli astunut maailmoja syleilevä teosofia rauhanaatteineen. Kansallisuuden sijasta korostuu ihmiskunta. Leino oli suomalaisen teosofian suurmiehen Pekka Ervastin ystävä ja julkaisi näihin aikoihin teosofis-kulttuurista Sunnuntai-lehteä. Epäilemättä tällä on merkitystä uusille helkavirsille; niiden teemat poikkeavat ensi osan uhmakkaimmista julistuksista. Ervast julkaisi samana vuonna 1916 ensimmäisen kansalliseeposta teosofis-mystiseeen suuntaan tulkitsevan teoksensa Kalevalan avain. (linkitys osioon V, kalevala ja teosofia-syvennykseen)
”Marjatan pojan” siemen on Kalevalan lopussa, mutta Leino tekee Jumalan pojasta enemmän legendojen mukaisen maassa vaeltajan, orjan muodon ottajan. Hän muuttautuu lopulta marjaksi mäelle. Tämän syö Marjatta, eli Jumalan poika siittää itse itsensä. Äijö ja muut muinaisjumalat ihmettelevät uutta tähteä taivaalla ja kuulostelevat tulijan vaunujen ryskettä. Luonto tervehtii häntä vertaisenaan. Jumalan poika osallistuu ihmisten elämään:
[–] itki kanssa itkeväisten,
nauroi kanssa nauravaisten,
lempi lempiväin keralla,
kuoli kuolevain keralla,
harjoitti hyvehet kaikki,
maistoi maljat karvahatkin,
ammatit eri-alaiset,
iät, säädyt yhteiskunnan.
Tässä laaja-alaisuudessaan Leinon Kristus-hahmo on evankeliumien varsin yksiulotteista päähenkilöä inhimillisempi.
”Halla” on kansallista itsekritiikkiä. Tämä paha äiti kasvattaa surkean suvun:
Kasvoi tuosta kansa kumma,
vääräsäärinen sukesi,
suku lynkkä, heimo länkkä,
kierosilmä, kitku-sielu,
pahansuopa suuremmille,
pilkansuopa pienemmille
kansa naapurikateinen,
rampa, raaka, synkkä-synty,
ilman ihmisten iloa,
vailla auringon valoa,
tytöt tynnyrin pituiset,
poiat nahturin näköiset,
kaikki kuin katajapehkot,
äyskiväiset, räyskiväiset.
Harvoin on suomalaisten rumuus, synkkyys, kateus ja muut negatiiviset ominaisuudet koottu yhtä tiiviiksi kuvastoksi. Ei ole ihme, että tällainen joukko lyödään maahan ja tehdään muukalaisten orjiksi. Leinolla oli paljon aihetta kritiikkiin vuosisadan alun poliittisen ja kulttuurisen elämän osalta, mm. vanhasuomalaisten kirjailijoiden maalitauluna. Hän ei kuitenkaan jatka samaa teemaa, vaan alkaa kertoa kahden nuoren, Sotavallan ja kauniin piian tarinaa: nämä lähtevät muille maille siirtolaisiksi, jossa tuhoutuvat prostituutiossa ja oudoissa haluissa. Ärjän akka saa lastensa kuolinsanoman ja alkaa vasta nyt katua tylyyttään. Mutta hän puolustautuu olojen ankeudella; itsekään hän ei ole saanut parempaa kohtelua. Vasta äidin vilpittömät kyynelet lauhduttavat ankean luonnon, ja kesäidylli kattaa maammon kummun. Tämä sovitus vähentää kriittisen runon tehoa mutta vastaa Leinon teosofisen kauden halua harmoniaan ja rauhaan.
Myöhäistuotannossaankin Leino liitti runokokoelmiinsa kalevalaisia tekstejä. Tällainen on kokoelman Syreenien kukkiessa (1920) runo ”Kalevan poika”. Nimihenkilö etsii äitiään Armia, ja tämä kuulee kutsun. Hän valittaa poikiensa hajonneen Viroon ja Suvantolaan hänen itsensä päätyessä Inkeriin orjaksi. Poikansa löydettyään hän laulaa ”sukuvirren suomalaisen” ja kehottaa poikaansa etsimään veljiään, kuten tapahtuukin.
Tämä Karjalan sotaretkien ajanjakson ja Tarton rauhan vuoden kokoelmassa ilmestynyt kalevalamittainen runo sai voimansa aktuaalista tilanteesta: Suur-Suomi näytti jossakin muodossa olevan mahdollinen toteuttaa, samoin ”Suomen silta” Viron kanssa.