Häiden vietto Karjalan runomailla

Kalevalaseura käynnisti kesällä 1920 Kalevalan filmaushankkeen, jonka päävastuullisena oli kansatieteilijä U. T. Sirelius (1872–1929). Sankaritarujen dramatisoimisen sijaan hanke keskittyi kansanperinteen tallentamiseen. Visuaalisen aineiston ohella tarkoituksena oli taltioida myös ääntä parlografin avulla. Seuraavana vuonna julkaistussa ensimmäisessä Kalevalaseuran vuosikirjassa Sirelius kertoi varsinaisen Kalevala-filmauksen rauenneen, kun nimeämättä jäänyt rahoittaja luopui hankkeesta. Tilalle tuli Kansallismuseon kansatieteellisellä osastolla silloin tällöin esille noussut ajatus ”kansatieteellisen toiminta-aineksen näköaistimuksellisenkin puolen” taltioimisesta. Tavoitteena oli ensin suunnata Uhtuan seudulle Vienan Karjalaan, mutta rauhattomien olojen tähden päämääräksi vaihtui Suojärven seutu. Kameran antoi käyttöön maahantuonti- ja levitysyhtiö Suomen Biografi Oy, joka vastineeksi sai elokuvan levitykseensä.

Sireliuksen mukana matkalle lähtivät Väinö Salminen, kansanmusiikin ja kansanrunouden tutkija A. O. Väisänen sekä taiteilija ja valokuvaaja J. W. Mattila. Mukaan oli toivottu myös Akseli Gallen-Kallelaa ja Alpo Sailoa, jotka eivät kuitenkaan ehtineet matkaan. Gallen-Kallelan ja Sailon myötä retkikunta olisi epäilemättä kasvattanut sekä taiteellista uskottavuuttaan että kansallista arvovaltaansa.

Koska kyseessä ei ollut ammattimainen filmausryhmä, työnjako oli verrattain liukuva. Suojärveläisten ohjauksesta elokuvassa vastasi etupäässä Väisänen, joka tunsi parhaiten paikkakunnan murteen, kun taas Salminen osallistui varsinaisiin kuvauksiin Sireliuksen mukaan lähinnä sivustakatsojana ja neuvonantajana. Sirelius itse kertoo hoitaneensa ”ohjelman kokoonpanoa”, minkä Suomen kansallisfilmografia on tulkinnut vastaavan ammattitermein tuotannonjohtoa, käsikirjoitusta ja lavastusta. Kuvaajana toimi alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti Mattila, joka oli elokuvaajana harrastelija mutta oli aiemmin ollut Sireliuksen keruutyössä mukana valokuvaajana – tosin kaikilla muillakin matkalaisilla oli kokemusta valokuvaamisesta. Elokuvan keskeiseksi aiheeksi nousi häätapojen kuvaaminen. Filmiseurue ei kuitenkaan edes ajatellut taltioivansa todellisia häämenoja, vaan tapahtumat lavastettiin ja esiintyjät palkattiin.

Kuvaustyöt tehtiin Suojärven Kuikkaniemen kylässä kauppias J. P. Trofimovin mailla. Esiintyjät saatiin kokoon Kuikkaniemeltä ja muista Suojärven kylistä, mutta Suistamon Loimolasta retkikunta sai mukaansa kuuluisan itkuvirsien taitajan Matjoi Plattosen. Hän oli tullut tunnetuksi esiintymisistään useilla laulujuhlilla ja saanut kunnianimen Karjalan äiti. Elokuvassa Matjoi esittää morsiamen itkettäjää ja karjariittien taitajaa. Ulkokuvaksissa morsiamen kotitalona oli kuuluisa Bomban talo, joka rakennettiin sittemmin uudelleen Nurmekseen. Sulhasen kodiksi löytyi Bombaakin vanhempi karjalaistalo Kuikkanimestä.

Elokuvan tapahtumat seuraavat savo-karjalaisten sukuhäiden kulkua. Häät alkavat kosintarituaaleineen morsiamen kotona. Niitä seuraavat sulhasen kodin katsojaiset, läksiäsiet morsiamen kotona, hääväen matkan sulhastaloon sekä häät sulhasen kotona. Lopuksi nähdään epilogina kaskenpolttoa. Elokuvan välitekstit ovat osin tapahtumien kulkua selittäviä, osin runollisia Kalevala– ja Kanteletar-sitaatteja. Välitekstiplanssit ovat koristeellisia, niin sanottuja taidetekstejä, mikä oli 1920-luvun suomalaiselokuvissa verrattain harvinaista. Tekstejä ympäröi kalevalaiseen taiteeseen assosioituva ornamenttikuvio, jonka ylälaidassa nähdään Kalevalaseuran nimi.

Sisäkuvat, jotka hallitsevat valtaosaa elokuvasta, toteutettiin pitkälti samalla tavalla kuin näytelmäelokuvissa. Keinovaloa ei ollut käytössä – paikkakunnalla ei edes ollut saatavilla sähköä – joten sisäkuvissa turvauduttiin auringonvaloon. Hääjuhlia varten rakennettiin hirsistä katoton näyttämö, jossa oli pirtin takaseinä sekä yksi kokonainen ja yksi puolikas sivuseinä. Rakennelma muistutti pääpiirteissään näytelmäelokuvissa käytettyä: kamera seisoi enimmäkseen rakennelman ulkopuolella, mutta lähikuvia varten se saatiin siirretyksi myös lähemmäs kohdetta. Valaistusta opittiin säännöstelemään alkuhaparoinnin jälkeen periaatteessa samalla tavalla kuin ammattituotantojen ulkokuvissa. Aluksi odotettiin pilvistä säätä, jotta varjot eivät olisi piirtyneet liian jyrkiksi, mutta auringon paahtaessa täydeltä taivaalta pirtin katto varustettiin läpikuultavalla pumpulikankaalla.

Elokuvan peittelemätön rekonstruktioluonne on vieroksuttanut myöhempiä kommentaattoreita. Varauksellisuutta on epäilemättä lisännyt se, että elokuvan häämenot perustuivat muistitietoon pikemmin kuin edelleen eläviin tapoihin ja että suojärveläisiin käytäntöihin on yhdistelty piirteitä muiltakin alueilta. Niinpä Vallisaaren silmissä nykyajan näkökulmasta ”Sireliuksen ja kumppaneiden työhön ei tieteellisenä suorituksena voi suhtautua vakavasti”. Vaikka tekijät olivat tutkijoita – Sireliuksesta tuli elokuvan ensi-iltavuonna suomalais-ugrilaisen kansatieteen ensimmäinen professori – ja aikomukset vakavia, elokuva on tehty vain kuvaajien ehdoilla. Niinpä sillä on enemmän historiallista kuin kansatieteellistä arvoa. Samankaltainen varauksellisuus on kohdistunut moniin kansainvälisiinkin kansatieteellisen ja dokumenttielokuvan klassikoihin.

Toisaalta täytyy huomata, että Sireliukselle rekonstruktion luominen ei ollut minkäänlainen ongelma, vaan pikemminkin itsestäänselvyys, jota ei tarvinnut peitellä. Hän ei tuntunut näkevän ristiriitaa taltioinnin ja ennakkosuunnittelun välillä: yhtäältä kuvausmatkalla saatiin ”paljon katoamassa olevaa talteen”, ja toisaalta prosessin opetus oli: ”[–] hyvän tuloksen saavuttamiseksi on jo ennakolta valmistettu yksityiskohtainen ohjelma tarpeellinen”. Mikä selittää Sireliuksen ja myöhempien kommentoijien näkemyseron? Eroja saattaa olla suhtautumisessa perinteen tallentamiseen sinänsä, mutta myös elokuva ilmaisu- ja tutkimusvälineenä tuntuu näyttäytyneen 1920-luvun kansatieteilijöille erilaisena kuin myöhemmin. Myöhempiä näkemyksiä värittää elokuvan realistinen estetiikka, usko elokuvan kykyyn – ja dokumenttielokuvan tapauksessa velvollisuuteen – taltioida todellisuutta sellaisena kuin se näyttäytyy kameran läsnäolosta riippumatta. Sirelius sen sijaan näyttää suhtautuneen elokuvaan kuin kieleen: kuvaa käytetään argumentoinnin ja kuvailun välineenä vastaavalla tavalla kuin käytettäisiin kirjoitettua kieltä. Tarkoituksena ei siis ole väittää, että kuvassa näkyvillä henkilöillä, esineillä ja tavoilla olisi ontologinen suhde alkuperäisiin ilmiöihin. Keskeisempää on informaation välittyminen, se että kuvat havainnollistavat näitä ilmiöitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Elokuva Häidenvietto Karjalan runomailla kuvattiin Suojärvellä, Laatokan pohjoispuolella Raja-Karjalassa kesällä 1920. Kaikkien häärituaalien jälkeen on tanssin vuoro: kuvassa morsiuspari pysyttelee vielä taustalla.

Lopullinen elokuva sai nimekseen Häidenvietto Karjalan runomailla. Se oli kestoltaan toista tuntia, joten valmistumisvuoden huomioiden se oli selkeästi niin sanottu pitkä elokuva. Ennen varsinaista kaupallista ensi-iltaa elokuva esitettiin Kalevalaseuran kutsuvieraille 27.2.1921. Säveltäjä Armas Launis sovitti Kalevalaseuran pyynnöstä elokuvaan musiikin. Se perustuu kohtauksiin hänen oopperoistaan Seitsemän veljestä (1913) ja Kullervo (1917) sekä hänen elokuvan tanssikohtauksiin tekemistään uusista sävellyksistä. Kokonaisuuden hän sovitti seitsenhenkiselle kamariyhtyeelle. Häidenviettoa Karjalan runomailla pidetään yleensä ensimmäisenä suomalaisena elokuvana, joka on kokonaan läpisävelletty.

Aikakauden elokuvaesityksissä oli lähes aina jonkinlaista musiikkia, mutta tavallisimmin se muodostui vaihtelevasta kokoelmasta populaarimusiikkia, kansansävelmiä, kevyttä klassista sekä erilaisiin tilanteisiin sävellettyä vakiomuotoista tunnelmamusiikkia. Suurissa elokuvamaissa sävellettiin jonkin verran musiikkia varta vasten yhtä elokuvaa varten, mutta tavallisimmin vain erityisen huomattaviin elokuviin. Tätä taustaa vasten korostuu se, että Kalevalaseura halusi tehdä elokuvastaan todellisen erikoistapauksen.

Häidenvietto Karjalan runomailla herätti kohtuullisesti yleistäkin huomiota. Suomen Biografi Oy:n levityssopimuksen kautta se pääsi tavalliseen kaupalliseen levitykseen useassa suuressa kaupungissa. Tämä ei sinänsä ollut poikkeuksellista, sillä kaupallisessa ohjelmistossa nähtiin 1910-luvun lopulla ja 1920-luvulla useita pitkiä kotimaisia ei-fiktiivisiä elokuvia – esimerkiksi matkailua, valtiovierailuja ja luontoelokuvia – mutta Suomen kansallisfilmografian arvion mukaan Kalevalaseuran elokuva oli vieläpä kohtuullinen yleisömenestys.

Myöhemmät julkaisut

 

Kalevalaseura julkaisi elokuvan dvd:nä vuonna 2006. Launiksen musiikin elokuvassa esittää kamariorkesteri Avanti! kapellimestarinaan Yrjö Hjelt.

Elokuvan vuonna 2021 remasteroitu digikopio on katsottavissa Kansallisen elokuvainstituutin ylläpitämässä Elonet-palvelussa osoitteessa https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_107922 .

Vuonna 2022 Pajolaine-duo (Emmi Kuittinen ja Minsku Tammela) julkaisi elokuvaan uuden musiikin. Heidän lähtökohtanaan oli kuvitella, millainen elokuvan ääniraita olisi ollut, jos 1900-luvun tekniikka olisi mahdollistanut sen. Pajolaine on tehnyt taustatyönä matkan häärituaaleihin ja arkistojen aarteisiin, ja esittää oman tulkintansa elokuvan ääniraidasta. Siinä nousevat päärooliin elokuvassa muun muassa morsiamen itkettäjänä esiintyvä, aikanaan kuuluisana itkuvirsien taitajana tunnettu Matjoi Plattonen Suistamon Loimolasta ja suojärveläinen kanteleen soittaja Iivana Brelo. Elokuva uuden ääniraidan kanssa on katsottavissa ja kuunneltavissa YouTubessa osoitteessa https://www.youtube.com/watch?v=gr6Zavx3YVg .

 


Ote Kari Immosen, Kari Kallioniemen, Kimi Kärjen, Kimmo Laineen ja Hannu Salmen artikkelista Kalevalasta populaarikulttuuriin. Kalevalan kulttuurihistoria, SKS 2008.
Elokuvan verkkojulkaisu- ja musiikkitiedot päivitetty 30.1.2024.